Valoa Tunnelissa

Musta tuntuu että olen edistynyt paranemisessa tosi paljon eteenpäin.

Mä koen olevani jo lähes terve.

Tällä hetkellä sana terve/normaali aiheuttaa mussa paljon negatiivisia fiiliksiä, mutta ehkä sitten kun tuo sana ei tunnu enää niin syntiseltä, olen hyvin lähellä parantuneisuutta..

Missä asioissa olen sitten edistynyt?

•En enää oksentele

•Syöminen tuntuu lähes täysin normaalilta asialta

•Uskallan syödä vapaasti herkkujakin jos tekee mieli

•Osaan lopettaa syömisen ilman että se muuttuu ahmimiseksi

•Osaan hyväksyä kroppani semmoisenaan ja olen sujut sen kanssa

•Ajatukseni eivät pyöri enää ruoan ja painon ympärillä

•Pystyn annostelemaan ruokani niin että annokset ovat normaaleja

•Tiedän etten liho vaikken harrastaisi liikuntaa muutamaan päivään

Viime vuonna tähän aikaan mun elämä oli aivan erilaisessa vaiheessa.

Viime vuonna näihin aikoihin kävin ensimmäistä kertaa päiväosastolla tutustumassa.

Oksentaminen oli mulle silloin vielä täysin ok ja normaali juttu.

Olen pelännyt että mun parantuminen kestäisi tyyliin 4-10 vuotta, mutta tällä hetkellä tiedän että mulla ei tule kestämään niin kauaa. 

Mä rupesin muuten miettimään, että mitä ihmettä mä sitten oikein teen tän blogin suhteen kun olen jossain elämän vaiheessa parantunut?
Onko teillä ideoita?
Ajattelin että jatkaisin vielä kirjoittelua jonkin aikaa miten arki sujuu ja näin, mutta enhän mä voi koko loppu elämäni ajan bloggailla : D

Tänä vuonna odotan joulua hyvillä mielin.

Pitkään aikaan odotan että saisin jouluna vähän rahaa, jotta pääsisin hankkimaan itselleni vaatteita.

Mä en ole ennen oikeastaan ymmärtänyt ilmausta "ilmaise itseäsi tyylisi avulla".

Nyt, kun musta tuntuu että pukeudun pääasiassa sellaisiin vaatteihin jotka eivät ole ihan sellaisia kuin mistä oikeasti tykkään, ymmärrän mitä edellämainittu ilmaisu tarkoittaa.

Syömishäiriöni ollessa pahimmillaan mun päässä ei ollut oikeastaan lähes lainkaan tilaa ajatella sitä, miten voisin ilmaista itseäni vaatteiden kautta.

Pääasiassa valitsin vaatteet sen mukaan että näytin niissä mahdollisimman pieneltä.
Tällä hetkellä tunnen itseni paljon itsevarmemmaksi vaatteissani.
Ehkä nykyinen vaatekokoni(joka on paidoissa pääsääntöisesti aina XS/S) on saanut mut ymmärtämään, että vaikka mun paino onkin noussut, en ulkonäöllisesti ole suurentunut merkittävästi.

Vuosi vaihtuu jälleen muutaman viikon kuluttua, ja ainakin itse aion ottaa tulevasta vuodesta kaiken irti!

Todella toivon, että seuraava vuosi voisi olla yhtä kasvattava ja viisastuttava kuin tämä vuosi, ja toivon saavani viettää vielä enemmän aikaa mulle rakkaiden ja läheisten ihmisten kanssa, ja muutenkin että oppisin nauttimaan elämästä vielä enemmän!

Even Mistakes Mean You're Trying

Mun kehonkuvani hahmottaminen on jollakin tasolla edistynyt.
Tiedän etten ole läski, vaikka siltä saattaisi tuntua.

Tiedän myös etten ole ihan tikku.

Haluaisin sanoa, että kroppani on normaalikokoinen/hoikka.

Kuitenkin sana normaali aiheuttaa ainakin itsessäni tosi paljon negatiivisia ajatuksia.

Sana normaali tuo mulle heti ensimmäisenä mieleen pullean ihmisen, joka nauttii syömisestä ihan hirveästi, ja syö paljon.

Hoikka taas..tuntuu etten ole tarpeeksi arvokas sanoakseni olevani hoikka.

Tuntuu että olen liian lihava sopiakseni hoikan muottiin. 

Pää on ihan sekaisin.. olen vähän hukassa..

Ruokailujen kanssa pärjääminen on mennyt aikamoista vuoristorataa.

Muutama viikko sitten ei pitkähköön aikaan tehnyt oikein mitään mieli eikä ollut nälkäkään.

Nyt ruokahaluni on hieman parempi, mutta silti mulla on alkanut ilmetä jälleen ongelmia ruoan kanssa. 

Välillä syön ateriasuunnitelman mukaisesti, välillä en sinnepäinkään. Pohdin nykyisin paljon enemmän niitä samoja pohdintoja kuin vuosi pari sitten:

"Voinko/kannattaako mun syödä tota? Kumpi turvottaa enemmän, kumpi lihottaa enemmän? Ähh, ehkä en syö mitään.."
Sen sijaa oksentelu on pysynyt kurissa(:

Haluaisin pyytää vanhemmiltani apua, mutta on hirveän vaikeaa tuottaa pettymystä ettei onnistukaan suoriutumaan parantumisessa niin hyvin kuin mitä vanhemmillani on kuva tällä hetkellä.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Oon syönyt kuukauden verran masennuslääkkeitä, ja niiden vaikutuksen pitäisi alkaa pikkuhiljaa näkymään.

Itse en ole oikein huomannut ainakaan vielä oikein mitään, mutta ehkä mun pitää vain jaksaa odottaa jonkin aikaa vielä..

Turhauttaa vain kun asiat ei suju niin kuin toivoisin niiden sujuvan.

Viikonloppuna on eräs nuortentapahtuma jossa myös yövyn.

Pelottaa että miten ruokalut oikein sielä menee...

Toivottavasti kaikki kuitenkin kääntyisi pian parhain päin... (:

Seriously?

Koko viikko on ollut jokseenkin outo/jännä...
Olen ollut melkeinpä joka aivan älyttömän iloinen, johtuneeko sitten lomasta vai viime sunnuntain kokouksesta(jossa en kuitenkaan käynyt rukoiltavana syystä jos toisesta, mutta olen ihan tyytyväinen päätökseeni :] )..
Viikon aikana olenkin jo ehtinyt miettiä pariin otteeseen, että ehkäpä en tarvitsekaan masennuslääkkeitä, vaan pärjäisin ehkä ihan hyvin ilmankin.
Kuitenkin perjantaista asti mieli on ollut jokseenkin maassa, enkä tiedä syytä.
Syömisetkään eivät ole menneet kovin hyvin. En ole pitänyt kiinni 'yksi päivä viikossa herkkupäivä'-ajatuksestani, vaan olen herkutellut jonkin verran oikeastaan joka päivä.
Tosin se on myös näkynyt varsinkin näin loppuviikosta muun päivän aterioissa.
Mulla ei ole tehnyt nyt pariin päivään yhtään mieli ruokaa, ja usein jos olen halunnut syödä jotain/on tullut pieni nälkä/en ole osannut päättää mitä syödä esim. iltapalaksi, niin olen litkinyt teetä.
Olen kuitenkin syönyt päivän aikana vähintään lounaan muun perheen kanssa, sekä päivällisen, mutta muut ateriat ovat menneet päin prinkkalaa.

Mun kehonkuva on aivan pimennossa.

En tiedä olenko laiha, lihava vai normaali. Ehkä mun sekavaan ajatusmaailmaan vaikuttaa se etten tiedä mun painoa, eikä mulla oikein ole siitä mitään hajuakaan.

Katsoin tällä viikolla erästä tv-ohjelmaa, aiheena painonpudotus, jossa oli eräs nainen, joka oli pituudeltaan 161cm, ja painoltaan 90kg.

Itse siis olen 163cm pitkä, ja en ihan oikeasti pelleile, vaan musta oikeasti tuntui siltä, että mulla olisi ihan samanlainen kroppa kuin sillä naisella.

Tajusin jo siinä tilanteessa kuinka järkyttävää valhetta koko ajatus oli, ja jopa naurahdin sille. Mutta vaikka mä yritin kuinka ajatella järkevästi, niin musta edelleen todella, todella tuntui että olen yhtä iso.

En siis ole ikinä painanut saman verran, eikä painoni ole ikinä ylittänyt normaalin rajaa, ja maksimipaino koko mun elämän aikana on tainnut olla 60kg.

Mutta silti mä tunnen itseni yhtä läskiksi. Mitä ihmettä mun ajatusmailmassa on tapahtunut, ja mitä sielä on tapahtumassa!?

Masennuslääkkeitä Ja Harhailua

Viime perjantaina lääkeneuvottelussa päädyimme ottamaan mulle masennuslääkkeet käyttöön. Pienenä varoituksena tuli, että lääkkeen aloittamisen alussa saattaisi ilmaantua mm. unettomuutta, sekä mahdollisesti muita sivuvaikutuksia 

Onneksi itseni kohdalla minkäänlaisia negatiivisia asioita ei ole tullut esille [:

Kulunut viikko on mennyt aika hyvin ruokailujen suhteen.

Olen kuitenkin huomannut pelkääväni/vältteleväni joitakin ruoan ainesosia, mm. sokeria.

Mua on alkanut pelottamaan, että mitä jos tää juttu lähtee jossain vaiheessa suitsumaan alas päin.

Mulla on muutenkin tosi herkästi taipumusta syödä aika yksipuolisesti, esim. tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että syön aamupalaksi ja iltapalaksi ja joskus välipalaksi jogurttia ja mysliä.

Viikonloppuna olen menossa erääseen kokoukseen, jossa puhujana toimii eräs mies, joka on Jumalan voiman avulla parantanut monia kymmeniä ihmisiä erilaisista sairauksista.

Isä mainitsi mulle tänään asiasta, ja ehdotti että voisin käydä rukoiltavana. 

Olen miettinyt asiaa ja en pääse oikein minkäänlaiseen lopputulokseen päätöksissäni.

En tiedä olisinko valmis, tai pikemminkin, olenko vielä _halukas_ parantumaan, jos siis mulla olisi mahdolisuus parantua.
Eihän se siis todellakaan tarkoita, että aina kun käy rukoiltavana, niin parantuu. Ei, vaan jos parantuminen kuuluu Jumalan suunnitelmaan, niin silloin se toteutuu. Mutta kuten aikaisemmin jo sanoin, niin en todellakaan tiedä mitä mä haluan juuri nyt...

I'm Fine, I'm Just Not Happy

Päiväosaston jälkeen ruokailut ovat menneet suht hyvin, muutaman pari kertaa olen korvannut joitakin aterioita, mutta olen välttynyt oksentamiselta.

Ehkä tällä hetkellä vaikein asia on hyväksyä herkut osaksi elämää, eikä tuntea niistä syyllisyyttä.

Suurinpiirtein viime viikon alussa päätin aloittaa herkkulakon, joka olisi kestänyt muutaman viikkoa. Syy aloittamiseen oli, että päiväosaston jälkeen olin herkutellut luvalla lähes joka päivä, mutta kuitenkin tuntenut syvää syyllisyyttä lähes aina iltaisin.

Ehdoton herkkujen kieltäminen johti vain siihen, että ajattelin enemmän ja enemmän herkkuja.

Nyt kuitenkin päädyin hieman itselleni parempaan vaihtoehtoon, ja ehdottoman kieltämisen sijasta aion pitää aina kerran viikossa lauantaisin herkkupäivän.

Toivottavasti tämä onnistuisi, sillä en oikeasti haluaisi taas joutua siihen tilaan, että herkuttelen joka päivä jonka jälkeen myöhemmin tulee morkkis.

Huomenna, perjantaina, mulla on lääkeneuvottelu, jossa päätetään, että otanko masennuslääkkeet osaksi tämänhetkistä elämääni.

Tämän viikon alussa ajattelin etten tarvitsisi lääkkeitä.

Kuitenkin edellispäivästä lähtien olo on ollut erittäin alakuloinen ja uupunut.

Eilen purskahdin itkuun, samoin tänään, koska en oikeasti jaksa tätä.

Mulla on paha olla kotona riitojen keskellä, sekä siskoni haukkumisen ja vihan kohteena. On äärettömän raskasta kuunnella kuinka arvoton hänen mielestään olen ja kuinka hänelle olisi se ja sama jos kuolisin.

Viime päivien perusteella olen sitä mieltä, että aion ottaa masennuslääkkeet käyttöön.

Myös äiti ja isä ovat sitä mieltä, että mun tulisi ottaa lääkkeet.

Huomista odotellessa. Toivottavasti asiat menevät niinkuin on parhain.

Viimeinen Viikko Päiväosastolla

Tällä - ja edellisviikolla päiväosastolla harjoittelin margariinin käyttöä leivällä pienissä osissa. En pystynyt katsomaan sitä rasvaa, vaan piti aina taittaa leipä.

Keskiviikkona kuitenkin asetin itselleni tavoitteeksi laittaa levitettä koko leivälle ja syödä leipä niin, että näen margariinin. Ahdistuksesta huolimattaa onnistuin, enkä sitten loppujen lopuksi kuollutkaan.. (:

Samaisena päivänä lähdimme perheeni kanssa reissuun. Olin aika luottavaisin mielin siitä, että osaisin hoitaa ruokailuni hyvin, joten lähdin hyvillä mielin.

Kun ruokailuaika sitten tuli, suuntasin Subway:hin, ja ostin tonnikalasalaatin.

Istuttuani yksin pöytään, ahdistuin aivan järkyttävästi, olin vihainen itselleni siitä, että olin ottanut salaattiin majoneesia, ja mietin vakavissani, veisinkö salaatin roskiin ja korvaisin aterian herkulla.

Pohdittuani jonkin aikaa, en lopulta heittänyt salaattia pois, vaan otin osan tonnikalasta ja vihanneksista pois, ja söin salaatin.

Se oli ihan hyvää, eikä ruokailutilanteen jälkeen enää ollut niin paha olo.

Torstai, viimeinen päivä osastolla oli ihana(:

Ryhmästämme tuli neljän viikon aikana erittäitiivis ja läheinen, ja itselleni päiväosaston tiloista oli muodostunut jo vähän niinkuin toinen koti, ja hoitajista sekä ryhmästämme oli muodostunu toinen perhe. 

Ensimmäisen päiväosastojakson päätyttyä oli silloinkin vaikea lähteä, mutta nyt toisella kerralla se oli entistä vaikeampaa.

Kyyneleet virtasivat kotimattkalla, ja samoin myöhemmin illalla.

Tuntuu vaikealta sisäistää ajatusta siitä, etten enää menekään maanantaina päiväosasatolle, vaan kouluun..

En enää pääse pakoon stressaavaa, kiireistä ja uuvuttavaa normaaliarkea, vaan nyt pitää oppia elämään sen keskellä ja yrittää selvitä..

Live With Hope

Muutama viikko sitten käydessämme perheen kanssa reissussa, pelkäsin hirveästi miten ruokailuni tulisivat sujumaan.
Olin vähällä korvata aterian jälleen herkulla, mutta sen sijaan ostin ruokaisan kanasalaatin, jonka mukana tuli kastike, sekä vaalea sämpylä.
Söin kaiken, myös sämpylän, vaikka yleensä en _koskaan_ söisi mitään vaaleaa leipää.
Aterian jälkeen leijuin pilvissä, fiilis oli aivan tajuton!
Olin niin onnellinen siitä, etten epäonnistunut ja täytin tavoitteeni!

Viime maanantaina päiväosastolta kotiin tultuani alkoi järkyttävä sanaharkka vanhempieni kanssa siitä, mitä ruokaa äiti laittaisi päivälliseksi.

Vanhempani olivat jo oikeastaan päättäneet, että ruoaksi olisi kalapuikkoja ja täysjyväspagettia. 

En todellakaan olisi halunnut syödä kalapuikkoja, sillä itseäni ällötti se kuori niiden kalasuikaleiden ympärillä.

Talo täyttyi huudolla. 

Tein päässäni suunnitelmia, mitkä aioin toteuttaa aterian jälkeen.

Oksentaisin tai lähtisin hirveälle rääkkilenkille.

Olisin valmis näännyttämään itseni taas samaan kuntoon kuin missä olin ennen parantumisjaksoa, mitä vain, kunhan en lihoaisi.

Ruoka-aika koitti.

Olin jo ehtinyt tyyntyä riitelyn jälkeen, enkä enää ollut yhtä paljon vastahankaan vanhempiani kohtaan. 

Otin spagettia ja 2 kalapuikkoa.

Söin, jonka jälkeen menin olohuoneeseen lepäämään sohvale.

Ei se itse asiassa ollutkaan niin kamalaa. Ei se ruoka ollutkaan niin rasvaista kuin mitä olin luullut. Ehkä minun ei tarvitsisikan lähteä lenkille...

Ja lopulta en lähtenytkään.

Mutta en minä kuollut, enkä lihonut. Kaikki on ihan ennallaan (:

Eilen, lauantaina, helvetti riistäytyi käsistä.

Jälleen tuli riitaa ruoasta. Meillä oli kiire lähteä reissuun, ja sanoin syöväni äidin tekemän ruoan autossa. Se ei käynyt isälle, vaan minun tuli syödä juuri sillä sekunnilla.

Sanaharkka vain jatkui, ja kohta menin syömään.

En kuitenkaan halunnut lähteä mukaaan, vaan päätin jäädä kotiin.

Istuessani ruokapöydässä syömässä, tunsin rasvan huulillani, ja tuntui siltä, kuin äiti olisi tahallaan laittanut paistamaansa ruokaan tuplamäärän rasvaa. Oksetti.

Pian muu perhe lähti reissuun ja jäin yksin kotiin.

Oksetti ja ällötti, ja lopulta purskahdin itkuun.

Huusiin ja itkin.

"Miks vitussa äidin piti laittaa ruokaan niin paljon rasvaa?!

Rasvaa, rasvaa, eihän siinä ruoassa mitään muuta ollutkaan!

Kusipäät, mitään muuta yritä kuin lihottaa mua?

Vittu mä en halua lihota!!

Mä en jaksa tätä!"

Lopulta purin pahaa oloani itkemisen lisäksi oksentamiseen.

Lisäksi korvasin suurimman osan päivän aterioista ananaksella, pähkinöillä yms.

Nyt jälkeenpäin tietenkin harmittaa eilinen, mutta pystyn edelleen ymmärtämään, miksi tein kaiken sen. En sano että se olisi ollut oikein, mutta...niin. 

Kuitenkin, tämä päivä on mennyt hyvin, enkä ole korvannut aterioita(:

Olen taas hyväksynyt enemmän itseäni.

Olen huomannut,  etten olekaan niiiin iso.

Ehkä positiivisin kokemus, liittyen edellisiin kolmeen lauseeseen, on, kun kokeilin jälleen erästä päättäjäismekkoa, jota pidin painaessani n. 45-49kg, ja kyseinen mekko on kokoa xs.

Noin kolme viikkoa sitten, ennen kuin olin mennyt päiväosastolle, mekko oli päällä kireä ja siinä oli vaikea hengittää normaalisti.

TÄNÄÄN päivällä kyseistä päättäjäismekkoa kokeillessani se ei ollut niin kireä, pystyin hengittämään hyvin, ja se oli samanlainen päällä, kuin millainen se oli pitäessäni sitä päättäjäisjuhlissa vähän päälle vuosi sitten.

Enkä todellakaan paina enää saman verran kuin mitä tuolloin.

Tällä hetkellä luulen painoni seikkailevan n.54-57 kilon rajamailla, mutta toisaalta minulla ei ole hajuakaan.

Haluaisin ihan sikana tietää nykyisen painoni, joka on minulla ollut piilossa noin kuukauden verran, koska en ole halunnut teitää sitä.

Toisaalta en haluaisi nytkään, mutta itseäni innostaa ajatus siitä, että olen nyt pienempi syödessäni normaalisti, kuin silloin, kun miten söin ennen toiselle päiväosastojaksolle menoa, eli paljon vähemmän... (:

You Have The Power To Say, "This Is NOT How My Story Will End!"

Ensimmäinen viikko päiväosastolla on mennyt, ja maanantaina alkaa toinen viikko.

Olen toisaalta helpottunut, että pääsen maanantaina päiväosastolle, koska on ihan himputin raskasta yrittää hoitaa ruokailut kunnolla omatoimisesti kotona ja/tai reissussa.

Toisaalta en haluaisi tuntea sitä, kun vatsani on täysi, koska kyseinen tunne saa minut tuntemaan itseni norsuksi..

Olen ollut pitkän aikaa päivittäin hyvin alakuloinen, surullinen ja väsynyt.

Syy tähän taisi ratketa torstaisessa mietinnässä, jossa mukana olivat psykologini, hoitajani, lääkäri sekä äitini.

Kerroin lääkärille olevani päivittäin alakuloinen ja uupunut, johon hän vastasi kysymyksellä:

"Näiden tietojen mukaan, jotka olen lukenut, sä itse olet kertonut ensin sairastuneesi masennukseen, jonka jälkeen syömishäiriöön.

Onko tää masennus pyörinyt koko sun syömishäiriöajan taustalla?"

En ollut koskaan aiemmin pohtinut asiaa, ja hetken mietittyäni ymmärsin asian olevan juuri niin kuin lääkäri oli sanonut, joten vastasin myöntävästi.

Tämän jälkeen lääkäri kysyi hoitajaltani testeistä, joka kertoi, että tekemäni masennustestin perusteella minulla olisi keskivaikea masennus.

Lääkäri ehdotti, että mahdollisesti, jos viikon muutaman sisällä mielialani ei muutu valoisammaksi, vaikka ruokavalioni olisi kohdillaan, ottaisin masennuslääkkeet käyttöön.

Sanoin suostuvani, jos tilanne sen vaatisi.

Tuntuu jotenkin typerältä, että en ole tajunnut syyttää pahaa oloani masennuksesta, tai edes miettinyt vaihtoehtoa, että itselläni olisi edelleen masennus..

Olen taas hieman oppinut hyväksymään itseäni ja kroppaani.

Mietin juuri eilen katsoessani elokuvaa, jossa joku erottui joukosta ja sille kävi jotain hyvää, että hei, yleensähän sellaiset ihmiset, jotka ovat persoonallisia ja erilaisia, huomataan!

Ja useimmiten joku ihminen rakastuu toiseen ihmiseen, koska siinä on jotain poikkeavaa.

Jos kaikki olisimme samanlaisia, niin silloinhan voisimme vain ottaa seuraavan vastaantulijan ja päättää rakastaa sitä, koska ei ole ketään erilaista.

Ymmärsin, ettei mun tarvitse kuulua massaan.

Mun ei tarvitse värjätä hiuksia tietyn väriseksi, olla tietyn kokoinen ja pukeutua tietyllä tavalla, jotta kuuluisin joukkoon ja olisin vain kopio jostakin toisesta.

Eli, uskaltakaa olla omia itsiänne ja erottua massasta, joko ulkoisesti tai sisäisesti tai kumallakin tavalla!

Kenenkään ei tarvitse esittää luonteeltaan tylsää, maailman positiivisinta tai mtv, koska kaikki muut esittävät, tai ovat sellaisia...!

So Take A Chance And Don't Ever Look Back

Viime viikolla käydessäni jälleen sydänfilmissä, mulle selvisi, että sydämeni on täysin kunnossa! (:

Seuraavana päivänä mulle ja äidille oli sovittu aika nuorisopoliklinikalle, jossa oman psykologini sekä yhden päiväosaston työntekijän kanssa mietimme, olisiko päivaosasto mulle sopivin vaihtoehto.

Pitkähkön pohdiskelun jälkeen päädyimme myöntävään vastaukseen, ja seuraava päiväosastojaksoni alkaakin jo huomenna.

Ajatukset ovat todella sekavat.

En olisi ikinä arvannut että joutuisin päiväosastolle vielä uudelleen.

Toisaalta toivon, että oppisin hyväksymään itseni se ruoan tämän jakson aikana, mutta silti taka-ajatuksena on vain selvitä seuraavasta neljästä viikosta, ja sitten taas syödä kuten lystää.

On niin vaikeaa päästää tästä irti. Syömishäiriöstä.

Siitä on tullut itselleni niin arkinen osa elämää, ja kuvittelen vain voivani elää sen kanssa koko loppu elämäni ajan.

Mutta jos en hoida tätä asiaa kuntoon, se voi luisua samanlaiseksi kuin mitä syömishäiriöni on pahimmillaan ollut.

Yrittäisin jälleen vain laihtua ja laihtua, ja se olisi elämäni ainoa päämäärä..

En todellakaan halua sitä.

Mutta... niin. 

Silti jollakin tavalla ikävöin sitä aikaa. Ikävöin sitä kuinka paljon pystyin kontrolloimaan ruokaa, ja kuinka pieni oikeasti olin, vaikken käsittänyt sitä silloin.

Mutta tiedän, että jos palaisin takaisin, menettäisin jälleen vain aikaa elämästäni vain laihdutuksen vuoksi.

Nyt täytyy oikeasti yrittää saada sairaiden ajatusten tilalle terveitä, ja yrittää parantua!

Ehkä tällä kertaa onnistun.

You Don't Have To Be Always The Strongest

Sunnuntaiaamu ei alkanut kovin hyvin.
Halusin syödä aamiaiseksi kaurapuuron, niin kuin perinteisesti, mutta se ei käynyt vanhemmilleni, vaan minut pakotettiin syömään keittoa, vaikka sanoin voivani syödä sitä seuraavalla aterialla.
Äiti oli tehnyt kalakeittoa, jota isä ei minun antanut itse ottaa, vaan annosteli määrän haluamansa mukaan.

Syötyäni keiton perunat ja kalapalat, isä ei ollut tyytyväinen, vaan käski syödä myös kermaliemen.
En suostunut, sillä vaikka äitini tietää laktoosi-intoleranssistani, hän oli tehnyt liemen normaaliin maitoon, mikä itselläni aiheuttaa turvotusta ja muita oireita.
Loppujen lopuksi tilanne päättyi siihen, että poistuin itkien pöydästä, jonka jälkeen oksensin.
Juuri oltuani noin kuukauden kuivilla oksentelusta..:/

Olen ihan järkyttävän väsynyt tähän kaikkeen.

En oikeasti jaksa enää. En jaksa!

En jaksa käydä koulussa, en jaksa taistella tätä syömishäiriötä vastaan, en jaksa, en jaksa, en jaksa.

On niin uuvuttavaa, kun ei tiedä milloin ja miten tämä kaikki loppuu.

Entä jos saan huomenna sydänkohtauksen? 

Silloin kaikki tämä ponnistelu ja yrittäminen vastaan syömishäiriötä olisi mennyt ihan hukkaan. Ja myös se aika jolloin en halunnut parantua.

Kaikki ne päivät, kuukaudet, vuodet, jotka ovat menneet hukkaan 'pelleillessä' syömishäiriön kanssa.

Mitä kaikkea muuta olisinkaan voinut tehdä, kuin vain laskea kaloreita ja juosta itsensä uupumukseen asti, kunnes meinaa pyörtyä keskelle tietä kun ei enää jaksa sitä loppumatkaa kotiin asti, mutta on vain pakko. 

Koska silloin mikään muu ei merkinnyt kuin laihuus.

Ajattelin, että jos olisin ollut niin ja niin laiha, niin olisin muka riittänyt, ja muut ihmiset ympärilläni olisivat vain ihastelleet sitä, kuinka laiha olen.

Mutta sitten en kuitenkaan olisi riittänyt, vaan piti laihtua enemmän ja enemmän, kunnes huulet olivat siniset ja päässä heitti, ja tahdoin vain kuolla pois.

Mutta en voinut kuollakaan, koska en ollut tarpeeksi laiha.

Mitä mä olen mennyt tekemään?

Miten olen ollut niin sokea, ja miksi olen sitä yhä?

Minkä takia en vain voi olla niin kuin kaikki muut terveet ihmiset?

But Hey, She's Smiling. So She's Ok. Right?

Kävin viime tiistaina laboratoriotesteissä, joista psykologini soitti eilen, ja sanoi äitini tietävän niistä.

Äidin saavuttua kotiin kysyin häneltä asiasta.

- Se mun psykologi soitti ja sanoi että sä tiedät niistä testeistä..?

- Juu.. (syvä huokaus) 

Alicia, tätä ei ole helppo kertoa(huokaus)...

Elikäs, sun verikokeista selvisi, että sulla on valkosoluja vähän, ja punasoluja huomattavasti vähemmän alarajaa, mutta muut arvot oli ihan ok.

Sitten.. (jälleen syvä huokaus, ja pitkä hiljainen tauko) 

Sun sydänfilmistä selvisi, että sulla on sydämen rytmihäiriöitä jotka johtuu sun aliravitsemuksesta.

Sä et saisi enää harrastaa liikuntaa, tai tehdä mitään fyysisesti raskasta työtä.

Sulla on uusi aika sydänfilmille muutaman päivän päästä.

Lisäksi me ollaan isän kanssa nyt sitä mieltä, että sä menet uudestaan päiväosastolle, koska jos sun ravitsemustila ei parane, sun sydän ei toivu, ja voit saada sydänkohtauksen, etkä välttämättä selviä siitä.

Olin sanaton, enkä todellakaan olisi halunnut kuulla kyseistä uutista.

Miten mulle voi käydä näin?

Olisinpa voinut syömishäiriön alussa kertoa itselleni kaikista näistä ongelmista, jotka olen jo tähän mennessä kohtaamaan.

Olisinko sitten säästynyt tältä kaikelta pahalta?

P.S. never give up

Vanha kotitehtäväni, 'älä korvaa aterioita herkuilla', on onnistunut melkeinpä joka päivä aina silloin, kun olen kotona, ja paikalla ovat vanhempani.

Kuitenkin eilinen ei sujunut hyvin, koska koko päivän aika söin vain mannapuuroa, mysliä ja omenoita, sillä vanhemmat saapuivat kotiin vasta illalla.

Myöskään tämä päivä ei mennyt hyvin, koska kuten aina, reissussa on vaikea pitää kiinni ateriasuunnitelmasta. Tällä kertaa kaikki ateriat tuli korvattua pienillä herkuilla, joka nyt näin illasta kaduttaa, koska tiedän, että jos olisin panostanut asiaan täysillä, olisin syönyt terveellisemmät ja ateriasuunnitelman mukaiset ateriat.

"Virheistä oppii"-lausahdus ei tässä asiassa tunnu pitävän paikkaa itseni kohdalla, ja se ärsyttää paljon. Aina epäonnistuttuani hoen päässäni, että ensi kerralla hoidan asian paremmin, ensi kerralla onnistun. Mutta ei.. en ikinä ole pystynyt siihen.

"Jokainen päivä on uusi mahdollisuus", mutta en tajua ottaa siitä mahdollisuudesta kiinni.

Isä sanoi ettei aio ilmoittaa uuteen kouluun kasvisruokavaliotani.

Kuullessani sen, päässäni räjähti, ja olin vain järjettömän vihainen.

Ravintoterapeuttihan on kokoajan puhunut, että kokoajan pitää ottaa PIENIÄ askelia, ja nyt yhtäkkiä, kun koulu alkaa parin viikon kuluttua, isä olettaa minun yhtäkkiä kykenevän syömään kanaa ja punaista lihaa!

Sanoin isälle, etten todellakaan aio syödä kumpaakaan, johon isä sanoi, että sitten pitää ottaa järeämmät otteet käyttöön.

Suoraan sanottuna, haistakoon paskat!

Ravintoterapeuttini sekä vanhempani kuvittelevat minun ottaneen käyttöön kasvisruokavalion vain laihdutukseen liittyvistä syistä, mikä ei pidä paikkaansa.

En syö noita kahta lihaa, sillä katsottuani netistä tietoja sekä videoita siitä, miten eläimiä kohdellaan tiloilla(ulkomailla), koen suurta ällötystä ja pahaa olo joutuessani tilanteisiin joissa tulisi syödä lihaa(esimerkiksi sukulaisten luoma).

Kumpa nämä asiat nyt selkiytyisivät!

Remind Yourself That It's Ok Not To Be Perfeckt

Tämän viikon syömiset ovat menneet päin prinkkalaa. 

Suurimman osan päivän aterioista olen korvannut herkuilla, leivällä, tai sitten olen jättänyt aterian välistä.

Koska vanhempani ovat suurimmaksi osaksi päivistä pois, saan vapaat kädet syödä mitä haluan. Ja kiusauksesta on aina tullut sen verran suuri, etten ole voinut vastustaa.

Puhuimme tästä ongelmasta psykologini kanssa maanantaina.

Sain kotitehtäväksi yrittää olla korvaamatta aterioita herkuilla tai muilla vastaavilla.

Lisäksi mietimme, että jos mun ongelmat syömisten kanssa ei oikeasti ala sujumaan, niin palaisin taas päiväosastolle. Mulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, mutta asiat, mitkä saa mut pelkäämään sinne menemistä, ovat

1. Että mun paino nousee lisää.

2. Ja etten opi syömään normaalisti sen päiväosastojakson jälkeen, vaan palaan takaisin syömään huonosti.

Mutta ehkä kuitenkin tärkein asia on, että oksentelu on edelleen pysynyt poissa kuvioista (:

Lisäksi tiistain syömiset menivät paljon paremmin, enkä korvannut aterioita(:

Tällä hetkellä painan noin 54-56kg.

Jos yli puoli vuotta sitten olisin saanut tietää, että tulisin jälleen painamaan tämän verran, olisin ollut shokissa ja alkanut jo valmiiksi vihaamaan itseäni entisestään.

Vaikka haluaisin painaa 50-52kg, en silti nimittele itseäni peilin edessä läskiksi paskakasaksi. Toki on ollut niitäkin päiviä, jolloin olisin halunut haihtua savuna ilmaan, mutta niitä on ollut onneksi paljon vähemmän.

Itseasiassa olen yleensä peiliin katsoessani (vieläpä alusvaatteisillani/alastomana) ollut kroppaani suhtkoht tyytyväinen. 

Mielestäni kroppani ei ole muuttunut paljoakaan siitä, kuin mitä se oli noin 8 kiloa kevyempänä.

Toki rinnat ovat hieman saanet kokoa, samoin perse ja reidet, mutta muuten saman näköinen kroppa.

Eräänä aamuna, kun katsoin peiliin, ajattelin oikeasti, että mulla on edelleen hoikka ja hyvä kroppa. Tämän jälkeen menin puntarille, ja siinä paistoivat luvut 55kg ja risat.

Silloi mä viimein ymmärsin, että se numero ei aina kerrokaan koko totuutta!

Ja lisäksi mä mahdun edelleen lähes kaikkiin vaateisiin kuin mitä pidin ollessani kevyempi.

There Is No Victory In Skipping Meals

Kävin eilen ravintoterapeuttini luona, ja hän teki pieniä muutoksia ruokalistaani.

Kaikkia ruokia, mitä kussakin ateriassa on määrätty otettavan, ei ole tarkoitus aloittaa syömään heti, vaan tarkoituksena on pikkuhiljaa ottaa kutakin ruokaa käyttöön, kunnes syön kokonaan listan mukaisesti ilman ongelmia, ja olen omaksunut sen.

Aina, kun olen saanut ateriasuunnitelman, mulle on ollut ihan hirveän vaikea ruveta syömään sen mukaan.

Kun syömisestä ja ruoasta on tullut melkein ainoa asia, mitä pystyy hallitsemaan melkeinpä kokonaan, on ihan hirveää, kun joku ottaakin sen hallitsemismahdollisuuden pois.

Aluksi saadessani ensimmäisen ateriasuunnitelmani viimeisimmän muuton jälkeen, musta tuntui etten enää pystynyt hallitsemaan mitään. Että kaikki muut ihmiset päättivät mun elämästä.

Nyt asia ei enää tunnu yhtä dramaattiselta, vaan se on ihan OK.

Pitää vain edetä pikkuhiljaa omaa vauhtia, mutta silti tehdä koko ajan ihan pieniäkin muutoksia.

Noiden muutosten tekemisessä liikunta on auttanut jonkun verran, mutta täytyy muistaa se, että liikunta ei saa olla sellainen asia, mikä antaa luvan syödä, vaan pitää pystyä syömään silloinkin, kun liikuntaa ei harrasta.

Change Is Never Easy. You Fight To Hold On. You Fight To Let Go.

Oksentelu on pysynyt lähes kokonaan poissa kuvioista. 

Tämän hetken ehkä isoin ongelma on tarpeeksi normaalikokoisten ruoka-annosten syöminen, sekä se, että aterioita ei korvata herkuilla. 

Näistä ongelmista ei kumpikaan oikein ole onnistunut, varsinkaan viimeisin mainittu.

Vanhempieni, erityisesti isän, kanssa on käyty hieman pienempää, sekä suurempaa keskustelua/väittelyä syömisiini liittyen.

Tuntuu että kumpikaan vanhemmistani ei ole huomannut niitä kaikkia muutoksia joita oon ruokavaliossani tehnyt (mm. jättänyt vegaaniruokavalion pois ja suostunut käyttämään maitotuotteita, kalaa ja kananmunaa), vaan vaativat kokoajan enemmän muutoksia.

"Sun pitäisi syödä kanaa, ja mikset muka voi syödä kinkkua? Mitä pahaa niissä on? 

Sun pitäisi laajentaa tuota sun ruokavaliotas, toi lähtee kohta ihan käsistä. Kohta sä elät pelkillä pähkinöillä."

Syksyllä aion aloittaa lentopallon.

Isä on tästä iloinen, koska hän on itse nuorena pelannut vuosia lenttistä, joten hän pystyy avustamaan mua tarpeen tullen.

Hän on siis jo nyt kesälomalla auttanut harjoittelemaan sekä muutenkin auttanut valmistautumisessa uutta harrastusta varten.

En siis omista hirveästi voimaa, mikä on aika huono asia jos aikoo harrastaa liikuntaa, jossa sitä voimaa todella tarvittaisiin. 

Isä onkin sen huomannut ja pitänyt pienen luennon jo siitä, että voimaa ei voi saada jos ei ole tarpeeksi energiaa, joka tulee ruoasta.

Muutaman päivä sitten hän veikin mut kuntosalille.

Musta tuntuu, että isä ajattelee, että jos ja kun aloitan salilla käymisen ja lenttiksen, niin alkaisin ihan näin vain naps sormia napsauttamalla syömään ihan niinkuin kaikki normaalit ihmiset ilman mitään ongelmia.

Eilen isä puhui mulle vakavissaan:

"Alicia, nyt sun pitää oikeasti ruveta syömään kunnolla, jos sä aiot jatkaa noita sun liikuntaharrastuksia. Sä et jaksa muuten, ymmärrätkö sä?"

"Juu, ymmärrän.."

"Niin... mutta, jos sä et ala hoitamaan tota sun ruokajuttuas, niin mä soitan sairaalaan ja pyydän että sut laitetaan sinne päiväosastolle. Sielä sun on pakko syödä, jos se ei täälä kotona onnistu."

Tuon sanottuaan mulle oikeasti tuli sellainen olo, että mun vanhemmat on OIKEASTI ihan sokeita. Että he eivät oikeasti ymmärrä eivätkä näe sitä kuinka paljon mä olen yrittänyt päästä tässä asiassa eteenpäin, ja sitä minkä verran mä olen jo pääsyt .

Kyllä, voisin syödä enemmän ja voisin laajentaa mun ruokavaliota, mutta.. ei se ole niin helppoa! 

Vaikka mä kuinka haluaisin syödä samaa sapuskaa kuin mitä kaikki muut mun perheenjäsenet, niin silti mä en vain pysty siihen. 

Mua pelottaa liikaa, koska en tiedä miten paljon niihin ruokiin on laitettu rasvaa tai muita juttuja. 

Mä haluan olla 100% tietoinen siitä miten paljon mun ruoassa on mitäkin.

Mä en haluaisi poiketa turvallisten rajojen ulkopuolelle. 

Enkö mä muka voisi syödä juuri niinkuin nytkin? Eihän monet muutkaan ihmiset syö paljon, niin miksi sitten mun pitäisi?

Jotain Uutta

Muistaakseni en ole kertonut tänne kantaani Jumalaan uskomisesta muuten kuin kysymysten kautta. Nyt on aika korjata asia.
Olen itse elänyt aina uskossa.
Kuitenkin muutama vuosi sitten ongelmien astuessa elämääni uskoni hiipui ja kielenkäyttöni muuttui hirveäksi. Myös päihteet tulivat mukaan elämääni.
En jaksanut uskoa, ja ihmettelin, että jos Jumala oikeasti rakastaisi mua, niin miksi hän antoi mun sairastua syömishäiriöön?

Kuitenkin käydessäni eräässä kristillisessä,  melkein kahden viikon pituisessa tapahtumassa, jolta saavuin muutama päivä sitten, kävin rukoiltavana.
Pyysin rukoilemaan syömishäiriön puolesta, vaikka ajattelinkin, etten välttämättä haluaisikaan parantua tästä.
Rukoiltaessa jokin loksahti sisälläni. Sain vahvan tunteen siitä, että riitän juuri omana itsenäni ja että Jumala on kokoajan kanssani auttamassa minua parantumisprosessissani.
Sisimpäni paloi halusta parantua täysin.

Vaikken ole todellakaan parantunut syömishäiriöstä vielä, olen silti ymmärtänyt jo tässä vaiheessa, että ehkä Jumala salli mulle syömishäiriön, koska voin mahdollisesti auttaa kokemuksen vuoksi muita...kuka tietää (:

Viime kerralla käydessäni ravintoterapeutilla isäni oli määrä tulla mukaan.

Ravintoterapeuttini antoi vanhemmilleni ateriasuunnitelmani.

Kotona isä sanoi, että he aikovat nyt tästedes äidin kanssa seurata mun ruokailuja ja katsoa että alan lisäilemään aterioihini niitä ruokia joita listaan oli merkitty.

Mua pelottaa ihan järkyttävästi, koska ruoka on niin iso asia mulle, ja melkein ainoa asia jota olen pystynyt kontrolloimaan täysin. 

Ja nyt kontrolli siirtyy vanhempieni käsiin. Tuntuu kuin multa vietäisiin kaikki. 

Mutta vaikka se tuntuu maailman lopulta, tiedän järjelläni, että siitä on mulle paljon hyötyä.

Nyt täytyy taistella kaikkia niitä negatiivisia tunteita vastaan, joita tämän matkan varrella tulee vastaan.

What You Perceive To Be The Truth And What Is Real

Kaikki on ihan sekaisin.
En kestä itseäni, en kestä sitä miltä näytän.
Ei ole tehnyt mieli ruokaa, jonka vuoksi olen skipannut monina päivinä jo monia aterioita. En halua enää syödä. En tahdo lihota, en tahdo olla samanlainen kuin nyt. Vihaan ruokaa. 

Olen ollut koko viikon älyttömän väsynyt ja uupunut, mutta vielä pitäisi jaksaa ensiviikon viimeiset kokeet, jonka jälkeen pääsen lomalle. 

Loman alettua olen muutaman päivän kotosalla, ja sitten menen kahdelle peräkkäiselle leirille isoseksi, joten ei tarvitse olla kotona silmien alla vahdittavana mun syömisten kulkua.

Mulla ei ole hajuakaan mitkä teidän reaktioit on luettuanne tämän postauksen.

Juurihan mä halusin parantua ja nyt.. nyt en.

Life Is What You Make It

Mulla ei ole hajuakaan, edistynkö mä tässä parantumisprosessissa ollenkaan.. Joka päivä ajatuksissa käyvät nämä kaksi hyvin erilaista ajatusta: "Nyt vihdoin pääsen askeleen edemmäs" ja "En edisty tässä yhtään.  En ikinä pääse syömishäiriöstä eroon".

 

Olen käynyt normaalisti joka viikko psykologini luona, sekä terveydentarkastajalla jokatoinen viikko punnituksessa. Sovimme viime kerralla terkkarin kanssa, että tästä eteenpäin mulle ei kerrota eikä näytetä omaa painoani, koska se aiheuttaa mussa niin paljon sekalaisia tunteita.
Tämä oli ihan oma päätökseni, mutta silti painon ajatteleminen ja pohtiminen ei ole vähentynyt, koska tiedän, että se paino heittelehtii siinä 54-56 kilojen välimaastossa.

 

Kävin viime viikolla uuden ravintoterapeutin luona.
Kun kerroin ne määrät mitä normaalisti syön, hän oli järkyttynyt. Hänestä syön aivan liian vähän ja epäterveellisesti(tällä hän tarkoitti sitä, etten saa tarpeeksi rasvoja, d-vitamiinia, kalsiumia yms.).
Ja olin koko ajan luullut, että nyt syön terveellisesti, kun syön paljon marjoja ja saan paljon kuitua(mitkä tulivat ainoastaan leivästä ja kaurapuurosta), en käytä  rasvaa enkä sokeria enkä suolaa. Kun ravintoterapeuttini kysyi, miksi en käytä rasvaa, mietin hetken, ja avattuani suuni meinasin pillahtaa itkuun, koska ymmäsin kuinka paljon oikeasti pelkään sitä mitä vastasin:
"koska mä en tahdo lihota".
Ravintoterapeuttini katsoi minua ja puolestaan vastasi "jos mä saisin päättää, niin mä kyllä veisin sut lihotettavaksi" jonka jälkeen naurahti järkyttyneenä.

Viime viikko oli yhtä oravanpyörää. Söin ja oksensin ja söin ja oksensin ja oksensin.
Mutta nyt oon ollut 'kuivilla' sellasen viikon verran, ja toivottavasti tää hyvä kausi jatkuisi pitkään.

Kuitenkin yksi isoimmista taka-askelista, mikä olen ottanut tässä jonkin ajan sisällä, on ollut nesteenpoistopurkin osto. Siitä on tullut tekosyy olla oksentamatta.

 Kesä on jo kynnyksellä odottamassa sisäpuolelle astumista(:  

 Nauttikaa, ja menkää uimaan vaikka ette olisikaan omasta mielestännen täydellisesti kesäkunnossa. Te olette täydellisiä kroppineinne kaikkineen!

Halit♥