Muistaakseni en ole kertonut tänne kantaani Jumalaan uskomisesta muuten kuin kysymysten kautta. Nyt on aika korjata asia.
Olen itse elänyt aina uskossa.
Kuitenkin muutama vuosi sitten ongelmien astuessa elämääni uskoni hiipui ja kielenkäyttöni muuttui hirveäksi. Myös päihteet tulivat mukaan elämääni.
En jaksanut uskoa, ja ihmettelin, että jos Jumala oikeasti rakastaisi mua, niin miksi hän antoi mun sairastua syömishäiriöön?
Kuitenkin käydessäni eräässä kristillisessä, melkein kahden viikon pituisessa tapahtumassa, jolta saavuin muutama päivä sitten, kävin rukoiltavana.
Pyysin rukoilemaan syömishäiriön puolesta, vaikka ajattelinkin, etten välttämättä haluaisikaan parantua tästä.
Rukoiltaessa jokin loksahti sisälläni. Sain vahvan tunteen siitä, että riitän juuri omana itsenäni ja että Jumala on kokoajan kanssani auttamassa minua parantumisprosessissani.
Sisimpäni paloi halusta parantua täysin.
Vaikken ole todellakaan parantunut syömishäiriöstä vielä, olen silti ymmärtänyt jo tässä vaiheessa, että ehkä Jumala salli mulle syömishäiriön, koska voin mahdollisesti auttaa kokemuksen vuoksi muita...kuka tietää (:
Viime kerralla käydessäni ravintoterapeutilla isäni oli määrä tulla mukaan.
Ravintoterapeuttini antoi vanhemmilleni ateriasuunnitelmani.
Kotona isä sanoi, että he aikovat nyt tästedes äidin kanssa seurata mun ruokailuja ja katsoa että alan lisäilemään aterioihini niitä ruokia joita listaan oli merkitty.
Mua pelottaa ihan järkyttävästi, koska ruoka on niin iso asia mulle, ja melkein ainoa asia jota olen pystynyt kontrolloimaan täysin.
Ja nyt kontrolli siirtyy vanhempieni käsiin. Tuntuu kuin multa vietäisiin kaikki.
Mutta vaikka se tuntuu maailman lopulta, tiedän järjelläni, että siitä on mulle paljon hyötyä.
Nyt täytyy taistella kaikkia niitä negatiivisia tunteita vastaan, joita tämän matkan varrella tulee vastaan.
