We Don't See Things As They Are, We See Things As We Are

Tähänastinen viikko on mennyt vähän sekalaisesti. Toisaalta hyvin, mutta toisaalta huonosti. 

Olen koko viikon ollut hirveän väsynyt ja aika alakuloinen, mikä näkyi tiistaina ja keskiviikkona, jolloin oksensin pahaan olooni. Ja sitten kadutti. Ja toisaalta ei kaduttanut. 

Tiistaina jätin aamiaisen tahallani syömättä, ja se kostautui loppupäivästä. Söin epäsäännöllisesti, ja mussutin salmiakkia.

Tänään söin eilen tekemiäni sämpylöitä monta kappaletta tuntia ennen kello viittä, (jolloin olisi tarkoitus syödä päivällinen) joten sitten ei ollutkaan enää nälkä.

Sämpylöiden lisäksi tänään vatsaan on mennyt 300g porkkana-parsakaali-kukkakaali-sekoitusta, 175g jogurttia, 3 omenaa ja 2 mangopilttiä.

Aamupaino on pysynyt siinä 52 - 52,5 kilossa, mikä on ihan ok. Omasta mielestäni. Terkkari oli ilmoitellut hiukan huolissaan siitä äidilleni, koska pelkää painoni lähtevän laskukierteelle. Mutta ei se lähde. Olen aika varma siitä. 

Tunteet ovat olleet hirveän sekalaiset. Pillahdin eilen illalla itkuun ja säikähdin, kuinka voimakkaasti tunteeni purkautuivat ilman että tiesin siihen syytä.

Olen oikeasi ollut itselleni vihainen koska en kykene syömään niinkuin normaalit ihmiset, ilman että tuntisin jonkinlaista syyllisyyttä. 

Esimerkiksi, kun olen nähnyt kaupungilla tyttöjä kavereineen syömässä jossain kahvilassa kakkua ja keksejä ja muuta safkaa, olen miettinyt

''Mikä ongelma mulla oikein on? Miksen mä pysty syömään samalla tavalla rennosti? Mikä mua vaivaa? Mikä mussa on vikana? Mikä hitsin ongelma mulla on parantua?''

Toivottavasti teillä menee paremmin♥

You Don't Have To Be Too Strong

Olen henkisesti ihan poikki. Vaikka päiväosastolla pääasiassahan syödään hyvin, istutaan, jutellaan, ja joskus on jotain pientä rentoutusterapiaa, niin kaikesta huolimatta kotiin tulessa ovat kyyneleet silmissä. Päiväosastolla syömishäiriöasioiden kanssa ollaan tekemisissä niin hirveän paljon, ja ehkä sen takia se onkin raskasta.

Yleensä ne asiat yrittää aina sysätä syrjään, jotta ei itkisi. Jotta ei murehtisi vaan yrittäisi olla vahva, iloinen ja pirteä ihminen. 

Joskus kuitenkin haluaisi vain itkeä ja itkeä, koska ei enää tunnu kestävän tälläistä elämää enää yhtään. Haluaisi parantua sillä hetkellä, koska ei haluaisi enää koskaan miettiä mitä ruokaa saa ja mitä ei saa syödä, jotta oksennus ei kiipeäisi pitkin kurkkua, tai jotta ei tarvitsisi pelätä lihoamista. Ja sitten turhautuu, koska huomaakin, että ei pystykään parantumaan muutamaan päivään, viikkoon, kuukauteen, tai ehkä jopa moneen vuoteen.

Ja juuri kun kyyneleet sumentavat näkökenttää, täytyy nielaista, katsoa ylöspäin ja hokea päässä 

''Älä itke, se on ihan turhaa, lopeta lopeta lopeta. Ole vahva, ei tarvitse itkeä''

Mutta olen huomannut näin pitkän ajan saatossa, että itkeminen ei oikeasti olekaan paha asia.  

Muistan, kuinka joskus, ehkä noin vuosi sitten, olin ollut itkemättä monta, monta kuukautta, koska olin kokenut sen olevan heikkouden merkki ja melkein yhtä paha asia kuin synti. Mutta sitten, niiden kuukausien jälkeen ne kaikki piilotellut tunteet purkautuivat, ja oikeasti hämmästyin, kuinka rento olo sen jälkeen oli.
Itkemistä ei tarvitse hävetä, eikä pelätä. Ei tarvitse kokea sen olevan syntiä. Sen voi kokea yhtenä tapana rentoutua.

Tämä viikko on viimeinen päiväosastolla nyt ainakin näillä tiedoin. Mikäli ilmentyy joitain ongelmia, palaan takaisin. Jatkan käyntejä syömishäiriöpoliklinikalla vaihtamassa kuulumiset, tutkimassa syitä, mistä syömishäiriöön sairastumiseni johtuu sekä muita vastaavia juttuja.

Pelottaa ihan vietävästi. Tuntuu etten selviä arjessa. Pelkään luovuttavani. Itken täälä ruudun takana, koska tämä kaikki on ollut, ja on niin raskasta, ja pelkään kaiken sortuvan niskaan. Tuntuu että olen ihan kiinni syömishäiriössä, enkä pysty elämään ilman sitä. Minkä h*mmetin takia parantuminen on niin vaikeaa?!

Miljoona halia ja voiman pusua teille!♥

Mä Olen Kyllästynyt Niihin Voimiin Jotka Ohjailee Mun Elämää, Jotka Vie Mukanaan & Itseensä Rakastuttaa.

http://www.youtube.com/watch?v=MxvUeeIh4y8

''Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti.

Melkein kuin lihaa ja verta,

suurempi vuori ja merta,

se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

En odota yllätystä en pidätä hengitystä.

Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin, 
mun pakoni loppuun juostu on.

En mä rohkea oo, enkä kuolematon,

Mut mä tiedän vaan sen, 
minkä sydän on tiennyt kauan tän.

Mun pakoni loppuun juostu on.

En aio tuntea pelkoo, 
vaikka pelkään, et se ei oo musta kii,

Mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi.

Mä aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää,

mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.''

Pääsin taas pitkästä aikaa hammaslääkäriin. Oon muuten kyllä aina tykännyt käydä hammaslääkärissä, mutta tällä kertaa pelotti mitä oli tulossa. Viime kerralla ei ollut ollenkaan reikiä, mutta nyt... huoh. Tilanne oli aika erilainen: 2 isoa reikää ja 5 pientä alkavaa reikää. 

Nyt en voi tehdä muuta kuin ruveta oikeasti pitämään huolta tuosta purukalustosta.

Viikonloppu pelottaa. Pitäisi syödä ateriasuunnitelman mukaisesti, mutta siitä on ihan hirveän vaikea pitää kotona kiinni. Kotona on niin helppoa jättää syömättä joitain ruokia.

Muutenkin pelkään sitä, mihin suuntaan tämä mun syömishäiriöjuttu on menossa. Mulla ei enää oikeastaan ole ongelmaa oksentamisen kanssa, koska se ei enää ole keino laihduttaa. Mutta nyt olen taas jälleen alkanut seuraamaan ruokien ravintoarvoja vähän liiankin tarkasti, ja mulle on lähes pakkomielle tehdä tietty määrä punnerruksia ennen ja jälkeen ruokailua. 

Lisäksi kun kaikki jumpat alkaa taas, ja haluaisin ihan hirveästi aloittaa uusia harrastuksia, pelkään, että jätän taas enemmän ja enemmän ruokia syömättä, sitten aterioita, ja sitten en syö enää mitään. 

En pysty kuvailemaan sitä kuinka paljon tuota oikeasti pelkään.
Pelkään syömishäiriötä.

Koittakaa selvitä kaikista haasteista(: 

Voimia♥

Believe me. YOU Are Beautiful. Just The Way You Are♥

Housut, sukat ja villapaita on heitetty sängyn nurkkaan. Vedän puntarin eteeni. Hengitän syvään. Suljen silmäni ja nousen puntarille. Tiedän ettei paino todellakaan ole enää alle 50kg. Tekee mieli juosta pois vaa'alta näkemättä tulosta, mutta avaan silmäni. Katson hetken ajan seinälläni olevaa julistetta. Sitten painan pääni alas ja katson suoraan puntarille. 52,5kg. Peitän kasvoni kämmeniini. Kyykistyn ja katson vielä uudestaan. Onko se oikeasti noin paljon? On.
Tiedättekö te sen tunteen, kun haluaisi itkeä, mutta ei tule kyyneleitä? Minusta tuntui silloin juuri siltä. Olisin halunnut juosta pihalle ja hutaa maailmalle: 
Miksi minä? Miksi pitää olla niin epäreilu?

En tiedä mitä tunnen. Tai ajattelen. Toisaalta olen ylpeä, että en ole repsahtanut oksentamaan, mutta joskus mietin, että minkä h*lvetin takia haluan edes parantua. 

Joskus ikävöin niitä päiviä, jolloin söin päivässä vain sen yhden karkkipussin, oksensin itseni tyhjäksi, enkä syönyt muuta.

Ikävöin sitä, kun pystyin laittamaan tiukahkon paidan päälleni, ja se oikeasti näytti aika hyvältä. 

Ikävöin sitä, kun olin varma, että näytin hoikalta, ehkä jopa laihalta, muiden silmissä.

Mutta silti tiedän ettei mikään syömishäiriö antaitse mua, tai ketään ansaansa.

Yrittäkää selvitä niistä kaikista huonoista päivistä pää pystyssä!

 Muista, että juuri sinä ansaitset paljon parempaa. Ansaitset enemmän kuin syömishäiriön. Ansaitset terveyden. Ansaitset ystävät, luottamusta, rakkautta, huolenpitoa, vain parasta♥

Voimahalit ja -pusut!☺

It's A Long Road

Tämä päivä on taas yksi niistä kerroista, jolloin joudun tulemaan tänne blogiin pyytämään anteeksi epäaktiivisuuttani. Pahoittelen tosissani, että sitä tapahtuu vähän liiankin usein. Anteeksi:/

Mun päivät on vain aika lailla taas olleet samanlaisia koulun alettua:
Syön aamiaisen, menen kouluun ja sieltä kaupungille tai kirjastoon, kotiin päivälliselle, yritän tappaa aikaa odotellessani kellon olevan puoli kahdeksan, jolloin pääsen syömään iltapalan. Tunti pari iltapalasta rupean hoitamaan iltatoimiani, ja noin yhdentoista maissa makaan sängylläni odottelemassa unen saapumista.
Eli ei tuosta löydy oikein mitään, mikä olisi niin kiinnostavaa, että se olisi kertomisen arvoista.. minun mielestäni..

Tosin poikkeuksellisesti kävin tänään verikokeissa. Jouduin istumaan terveyskeskuksessa tunnin, ennen kuin pääsin kokeisiin. Mutta itseasiassa ei haittaa vaikka joudunkin joskus odottamaan muutaman tunnin. On vain ihana fiilis, kun tietää, että nyt saa vain istua, eikä tarvitse hetkeen mennä mihinkään.

Lisäksi vajosin taas jäätelön ja suklaan pariin, ja kaduttaa. Mutta, en oksentanut, enkä aiokaan. Ei se ole sen arvoista. Jos oksentaisin, mulla ei olisi hyvää syytä urheilla. Syömisestä juuri saan sitä intoa liikkua, ja rakastan sitä(: Ihan oikeasti!
Mielummin poltan kaloreita ja hiilareita ja kaikkea muuta vastaavaa kivalla tavalla, nauttien, kuin että oksentaisin kippoihin/vessanpönttöön tuntien painetta kurkussa ja peläten kiinni jäämistä.

Lisäksi, näin lopuksi, haluan toivottaa teille kaikille onnellista ja parempaa uutta vuotta!
Ottakaa riskejä, eläkää täysillä, oppikaa rakastamaan ja arvostamaan itseänne ja ymmärtäkää, että terve elämä voi olla jopa parempaa kuin syömishäiriön kanssa sotiminen!♥