Eating Is Cheating

Sh¡¡¡¡¡¡¡¡¡¡¡¡¡tt. Olen täyttä paskaa. Iltapaino 55,5kg, mitä helkuttia? Milloin tämä tapahtui? Pian olen samoissa mitoissa kuin jolloin aloitin 'oikean' elämäni.

Mutta, huomenna.. huomenna pääsen vihdoin pois tästä manalasta. Lähden vihdoin kotiin. Maanantaina kaikki on kuin ennen tänne perseeseen tuloa. Ei tarvitse syödä, en ole kiinni missään, voin mennä ja tulla (melkein) miten tahansa. Huominen on viimeinen päivä jolloin lihon, muutun pyöreäksi läskipalloksi. Maanantaina alkaa sellainen läskinkadotuskausi, että pian kaikki voivat vain katsoa näkemättä minua. Vielä minusta tulee pieni, vielä tämä kaikki sonta lähtee ympäriltäni ja jäljelle jää vain luuta ja nahkaa. Maanantaina alkaa elämä ILMAN RUOKAA. Ilman sitä paskaa, joka vain alentaa itsetunnon niin alas kuin vain mahdollista. Maanantaina elämä on parempaa kuin näinä kahtena viikkona. Maanantaina alkaa muutos. Muutos norsusta keijuksi.

Koulu alkaa about kahden viikon kuluttua. (Taas yksi hyvä syy laihtua.) Pelkään vain etten jaksa keskittyä. Siis en tarkoita että olisin niin laiska että en vain viitsisi kuunnella tunneilla ja opiskella. Tarkoitan, että entä jos olen/tulen olemaan henkisesti ja fyysisesti niin kovilla, että opiskelu käy lähes mahdottomaksi. Tai entä jos saan liikuntakiellon? Entä jos joudun taas terkkarille, ja sieltä suoraan sairaalaan esim. tiputukseen? Entä jos sitä ja tätä.. Voi paska. Miksi elämän pitää olla niin monimutkaista? Miksi ihmisten pitää ylisuojelevia ja -huolehtivia? Miksi ei voisi syödä ja olla niinkuin haluaisi? Miksi TÄSTÄ pitäisi luopua jos tulen siitä onnellisemaksi?

Sinut Voidaan Ampua, Polttaa, Raiskata, Murtaa Henkisesti, Tappaa, Kivittää, Huumata - Mutta Vain Rakkaus Voi Särkeä Sydämesi

Elämä on erittäin sekavaa. Kauheaa, typerää, järjetöntä, turhaa, turhauttavaa. Niin monia erilaisia adjektiiveja miten sitä voisi kuvailla. Olen ollut parin päivän aikana erittäin kireä. Vanhempani ovat huomautelleet siitä jo liiankin useaan kertaan. Eikä asiaa edesauta uhmakas murrosikäinen pikkusisko, joka on kyljessä kiinni ja inisemästä joka v*tun asiasta.

Suurin asia mikä on muuttanut elämääni, ajatuksiani, ei ehkä kuitenkaan mullistavasti mutta hyvinkin suuresti, on saamani tieto, että poika, jonka kanssa vietin romanttisen yön leirillä, ja jota todella, todella rakastin, ei tunne minua kohtaan minkäänlaista vetoa, kaikista romanttisista hetkistä, kosketuksista tai puheista huolimatta. Kerroin tälle pojalle tunteistani, jotka yritän kaikin mahdollisin keinoin unohtaa. Minun on pakko. Samalla olen myös ymmärtänyt olevani TAAS kerran yksin. Minulla ei ole ketään. Vaikka minua ympäröi todella rakkaat ja tärkeät ystävät, olen sisäisesti täysin yksin. Koska se tunne, kun sai olla johonkin rakastunut, auttoi jaksamaan eteenpäin. Se antoi uusia aiheita unelmoimiseen. Se antoi ymmärtää, että on (tai oli ) jotain tärkeämpää kuin kuin ravintoarvojen miettiminen yms. Mutta nyt, kun se on poissa, on vain minä ja Mia. Vain minä ja puntari. Minä ja ravintoarvot. Minä ja matka kohti täydellisyyttä.

On aika tulla ja on aika lähteä, ja aika niiden välillä on oppia ymmärtämään.

Hemmetti. Olen ymmärtäny jotain. En ole miettinyt asiaa tarkemmin pitkään aikaan. Vasta tänään. En sairasta enää anoreksiaa.. Enkä bulimista anoreksiaa . Ne ovat tämän pitkän(tai siltä se ainakin tuntuu) matkan varrella muuttuneet bulimiaksi. Tuntuu oudolta myöntää se itselleen.

Olen täälä reissussa ollessani syönyt päivittäin aivan oudosti. Liikaa, liian normaalisti, miten vain haluaa kuvailla. En ole edes jaksanut miettiä koko aikaa ruokieni ravintoarvoja. Se tuntuu oudolta. Ehkä osasyyksi siksi, että en ajattele sitä tarpeelliseksi koska oksennan (ainakin lähes) kaiken ulos. Ja tietysti olen lihonut, taas kerran. Mutta kun pääsen taas kotiin. Aloitan paaston. Se on päätös mikä pysyy.

Missä On Itsekurisi, Vai Söitkö Senkin?

Minä, varsinainen paska, epäonnistuin. Pahasti. Kesken ostoskeskuksessa shoppailun tuntui että jalat pettäisivät alta. Heikotti. Nähtävästikin niin paljon, että annoin itselleni luvan sortua, vaikka tiesin katuvani sitä PALJON. Silti, minä kuriton paskiainen suuntasin suoraapäätä karkkikauppaan ostamaan jotain, jotta olo "helpottuisi". Myöhemmin poikkesin kahvilassa ostamassa kinkkuleivän ja kermapullan. Sitten muistin. V*ttu. En pakannut reissuun mukaan nesteenpoistajia. No, what ever. Tungin syntiset herkut suuhuni. Myöhemmin illalla tein vielä karjalanpiirakoita ja munavoita(MIKSI??!! idiootti) ja mättäsin niiden lisäksi Benn & Jerry's jäätelöä.

Tänään mentiin lähes samaa rataa. Benn & Jerry's jäätelöä, irtokarkkipussi, 100g sipsejä, jogurttia... Mitä hemmetiä oikeasti ajattelen? Niin, en mitään. En oikein tunnu käsittävän , että hei likka, sä lihot jos syöt. Syön (melkein) aina kun on tylsää. Olen tunnesyöjä. Vihaan sitä. Vihaan itseäni.

Buliminen puoleni on tullut taas esille. Ehkä se on yksi huonoimmista asioista syömisessä. Oksennan sen pois, halusin tai en, yritin tai en. En hallitse sitä enää..

Pyydän anteeksi ettette saa kuvia näin 2 viikon sisällä, sillä pääsen ainoastaan puhelimellani nettiin, eikä tällä paskalla pysty lisäämään kuvia :/.

Kaikki On Mahdollista Niin Kauan Kuin Voimaa Riittää

En ole syönyt oikeastaan mitään tällä viikolla, mikä sinänsä on hyvä, ettei ole tarvinnut oksentaa. Olen ainoastaan juonut kahvia ja drinkkejä. 
Paitsi että minun piti syödä (eilen) aamulla jogurttia, koska en halunnut herättää äidissäni kauheasti epäilyksiä. Mutta tiedän hänen vahtivan minua koko ajan, ja se on itseasiassa aika pelottavaa.
Äitini on siis äitiyslomalla, eikä töissä, toisin kuin isäni.

Lähdemme huomenna sukulaistemme luokse kahdeksi viikoksi, ja olen jo nyt järkyttynyt. Pelkään niitä ruoka-ja leivos annoksi, mitä naamani eteen tullaan tunkemaan. Ja ne pitäisi vielä syödäkin. Pelkään lihovani jälleen takaisin. En tällä hetkellä varmastikaan pelkää mitään muuta yhtä paljon.

En jaksa tätä. Aina pitää olla varomassa, pelkäämässä, että joku tulee kysymään
- Mikset syö?
Sitten pitää muutamassa sadasosasekunissa keksiä pätevä syy. Ja saat vain yhden mahdollisuuden. Kerrottuasi ensimmäisen syyn et voi sanoa enää toista.


Tänään aamupaino n. 49kg. Matkalla kohti täydellisyyttä→
Nyt en luovuta. Nyt en lopeta, en lopeta vaikka kylkiluut tuntuisivat kuinka.

Ristiriitaisia tunteita

Rippijuhlat ohi, ja kauhea turvotus muistona. Mutta kaikesta huolimatta ruoka oli hyvää(onko tämä ajatus salittu?!) . 

1 pala sitruuna-juustokakkua, 2 pientä palaa suklaa-juustokakkua, 2 bebe-leivosta, 2 pientä palaa kinkkuvoileipäkakkua, 1 pieni pala tonnikalavoileipäkakkua, 3 lusikkaleipää ja sipsiä. Ehkä eniten kuitenkin kaduttaa sipsit ja lusikkaleivät, koska söin niitä vaikka eivät edes olleet erityisen hyviä. MIKSII!!??

Kaikesta huolimatta koko porukan kanssa oli ihan älyttömän hauskaa, ja jopa unohdin hetkeksi ns. normaalielämäni. Se oli sitä mitä haluan. Aion viettää tästedes enemmän aikaa ystävieni kanssa, koska se saa tuntemaan itseni.. en tiedä onko tämä 'oikea' adjektiviivi..  Paremmaksi. Iloisemmaksi. Onnelliseksi. 

Olen ihanstunut.

Vihdoin. Olen oikeasti toivonut jo pitkän aikaa että minulla olisi joku johon olisin ihastunut, ja.. Tiedättekä, luulen että välillämme on jotain.  Tällä hetkellä vatsaani polttelee, koska aion kertoa teille jotain sellaista mitä en ole kertonut kenellekkän muulle. 

En ole kertonut teille kaikkea, ja olen pahoillani siitä, mutta leirillä tapahtui jotain. Minä ja Sarelia(keksitty nimi) nukuimme leirillä asuntovaunussa. Samuel(nimi keksitty) tuli käymään luonamme aina yöllä ja joskus jäikin nukkumaan viereemme.

Eräänä yönä Sarelia nukahti. Jäimme kahden. Olimme sylikkäin, vierekkäin, pidimme toisiamme käsistä kiinni, hieroimme toisiamme(niskasta vain), silitimme toisiamme, kuiskailimme, näykin häntä korvasta, hieroimme neniämme yhteen, painoimme kasvomme vastakkain, katsoimme toisiamme, ja... melkein.. melkein suutelimme. Mutta välillämme oli jokin este, mikä takia kumpikaan ei edennyt pidemmälle.

Seuraavana yönä Samuel tuli yöksi. Tarkoituksemme oli alunperin 'nukuttaa' Sarelia, jotta saisimme taas oman pienen hetkemme. Mutta kävikin toisin. Ainoa joka meistä kolmesta hereille oli minä. Kyllä, yritin herättää Samuelia, ja hän pysyikin hetken hereillä, mutta nukhati taas. 

Peittelin nämä kaksi unikekoa ja kipuilin Samelin viereen. Katsoin hänen nukkuvia kasvojaan, silitin niitä ja hänen hiuksiaan ja pidin häntä kädestä kiinni. Kuiskasin hänen korvaansa

''Älä kerro tästä kenellekkään''. Sitten suukotin häntä kaulalle, jonka jälkeen poskelle, ja.. lopuksi suutelin häntä huulille♥

I Want To Do Things What Makes Me Happy

Ihanaa(mutta toisaalta ei niin ihanaa) leiri loppui!
Leirin päätöskahvella tukihenkilöni sisko(he kummatkin olivat leirillä ohjaajina) tuli ohjelman loputtua luokseni ja käski minua tulemaan kanssaan kahville. Pelkäsin, että (voisiko sanoa) uudelleen sairastumiseni tulisi ilmi, joten ilman minkäänlaisia kiemuroita asteli muka iloisena kahville. Otin mehun lisäksi otin pienehkön kakkupalan. Istuimme pöytään jossa oli myös tukihenkilöni. Yritin syödä normaalisti, eikä kukaan sanonut mitään. Syötyäni poistuin pöydästä ja kävelin ulos laukkuni ja nesteenpoistaja tablettieni luo. Pelastus. Olin todella helpottunut selvittyäni äsköisestä tilanteesta. Kiitos Ana♥

Tänään vaa'assa näkyi hieman parempi luku, 50 kg. En riemuitse tämänhetkisestä painosta, mutta en ole täysin maassakaan... Pääasia että tulokset ovat näkyviä(:
 Tänään oli pakko syödä, koska isä käski ottaa välipalaa, joten tänään vatsaan on mennyt yksi mansikka-jogurtti n.160 kcal.


Tosiaan, kävin tänään ostamassa uimapuvun. En löytänyt hyviä bikinejä, joten ostin tankinin. Se on rintojen kohdasta valko musta raidallinen, ja rinnoista alaspäin musta. Täytyy sanoa, että olen varsin tyytyväinen ☺

Huomenna on kaverin rippijuhlat, ja olen vähän mietiskellyt tuota syömistä, kun sielä on kuitenkin kakkua sun muuta, niin mahtaako olla liian töykeää kieltäytyä ruoasta ja juoda vain jotain...? Joka tapauksessa kuljetan nesteenpoistajia mukana.

Ps.  Ihanaa, teitä lukijoita jo 30! Kiitokset♥

Ruoaton Leiri

Tähän asti olen selvinnyt leirillä ainakin ruoan suhteen. Kaksi päivää ilman ruokaa, eikä kukaan (kavereita lukuunottamatta) ole valittanut tai ihmetellyt asiaa. Toivottavasti koko leirin aikana ei tule mtn hämminkiä.

Lauantaina pitäisi käydä ostamassa bikinit, sillä kaverilla on sunnuntaina rippijuhlat ja tiedossa olisi uintia. Tällä hetkellä en nimittäin omista minkäänlaisia uikkareita, syyn varmaan arvaattekin. I have to be thinner!

Laihoja päiviä teille<3

Miksei Mekin Voitais Lähtee Täältä Helvettiin

Tällä hetkellä voisin huutaa kaikki ne kirosanat mitkä tiedän. Oikeasti. Päätin olla välittämättä Anan puheelta, en täysin, mutta suurimmaksi osaksi.

En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, kun astuin vaa'alle. Sillä hetkellä tiesin, että olin päästänyt itseni takaisin(melkein) normaaliin elämätapaani. Iltapaino oli 56,5 kg. Tämän takia en ole uskaltanut käydä puntarissa pitkään aikaan. Pelkäsin näkeväni tuon kaltaisia lukuja. Ja nuo luvut ovat pahimmasta päästä.

Lähden tänään kotiin isovanhempieni luota, ja ostin reissullani uudet lenkki kengät, koska entisissä on pohja jo paskana. Toivottavasti nämä kengät kestävät (tulevia) päivittäisiä 10-20 kilsan lenkkejä. Ostin myös uuden jumppamaton ja purkin nesteen poistajia. En ole käynyt lenkillä ainakaan kolmeen viikkoon, enkä ymmärrä miten se on mahdollista! :O

Tällä viikolla on leiri jolle menen isoseksi. Juuri nyt pelkään eniten ruokailuja. Jos jään niistä pois, muut ohjaajat tulevat kyselemään, enkä kestä sitä. Enkä haluaisi turvautua oksentamiseen, koska en saa ulos ihan kaikkea, sillä aikaa ei riitä.

PS. Antakaa anteeksi PITKÄ välitauko. Lupaan tulla kirjoittamaan leirin aikana kertomaan miten elämä kulkee ym. Olette Rakkaita<3!