Haaste!

Mieliltä on tullut jo aikaa sitten mulle haaste, ja olen tosi pahoillani, että teen sen vasta nyt :(

Elikä haaste olisi tälläinen:

'Haastetun pitää kirjoittaa kysymykset ja niiden omat vastaukset blogiinsa. Sen jälkeen haastettu haastaa 4-5 bloggaajaa, kukaan niistä ei saa olla alkuperäinen haastaja. Haastetun tulee keksiä uudet 11 kysymystä, ja ilmoittaa heille että heidät on haastettu! HUOM haastetulla pitää olla alle 200 lukijaa!''

1. Kevät vai syksy?
Kevät!

2. Mikä on (salainen) unelmasi?
Tämä nyt ei ole mitenkään ihmeellinen, mutta; viettää muutama viikko ystävien kanssa kierrellen diskoissa pienessä hiprakassa hyppien ja nauttien ellämän antimista.  

3. Oletko ikinä tehnyt mitään rikollista? Jos, niin mitä.
No, pienempänä kähminyt karkkia kaupasta ja käyttänyt alkoholia ja tupakkaa alaikäisenä. 

4. Unelma-ammattisi?
En ole tällä hetkellä varma ollenkaan, mutta luulisin että joku syömishäiriöön erikoistunut terapeutti tmv..

5. Millainen olisi unelmamiehesi/-naisesi? ;)
Hmm.. huolehtiva, komea, pidempi kuin minä, luotettava, uskollinen, huumorintajuinen..♥

6. Oletko ikinä ajatellut karkaavasi kotoa jonnekkin tooosi kauas?
No en ole kertaakaan ajatellut karkaavani jonnekkin ulkomaille, korkeintaan johonkin tampereelle tai helsinkiin : D

7. Maa, jossa haluaisit asua?
Pohjois-Amerikka, Suomi

8. Unelmamatkakohteesi?
Espanja, Milano, Bora Bora, Florida, Meksiko, Ranska, New York...

9. Missä tilanteissa olet kaikista epävarmin itsestäsi?
Useimmiten silloin kun multa tullaan kysymään jotain, ja sen pitää olla 100% totta/varma asia.

10. Kuka on se henkilö, kenen puolesta olisit valmis tekemään mitä vain?
Pikkuveljeni♥

11. Miksi päätit alkaa bloggaamaan? 
Halusin purkaa tunteet kirjoittamalla. 
Lisäksi tiesin, että varmasti täälä olisi sellaisia tyttöjä/nuoria naisia, jotka ymmärtäisivät täysin, tai ainakin melkein, mitä tarkoitan kirjoituksillani, ja miltä minusta oikeastikin tuntuu. Lisäksi voin luottamuksellisesti kertoa tänne melkeinpä kaiken mun ongelmistani, sekä sitten myös niistä hyvistä päivistä(: 


Kysymykseni:
1. Kuinka kauan olet poukkoillut syömishäiriösi kanssa?
2. Mitä ajattelet syömishäiriöstä parantumisessa? Minkälaista ajattelet sen olevan?
3. Mikä on lempivärisi?
4. Miten/mihin purat negatiiviset tunteesi?
5. Kuinka moni ihminen lähipiiristäsi tietää syömishäiriöstä?
6. Lempiruokasi nyt?
7. Lempi liikuntamuotosi?
8. Kumpi on sinulle tärkeämpi; peili vai vaaka?
9. Lempivuodenaikasi? Miksi?
10. Lempijuhlasi?
11. Kirjoitatko syömishäiriöstäsi blogisi lisäksi päiväkirjaasi? 

Ketkä haastan? :
Heiveröinen
Sidney
Casmira
Meela

Christmas

Jouluruokailu... no, se meni ihan hyvin. tosin ruoka-annosten määrät eivät olleet täysin sellaisia kuin mitä oli tullut suunniteltua, mutta, mikä ehkä tärkeintä, lähes kaikki pysyivät sisällä(:

Sain aika paljon karkkia lahjaksi, mikä ei välttämättä ole niin positiivinen asia, mutta en onneksi ahminut kaikkia heti ensimmäisenä. 

Oon kaivanut jostain itseni syvimmistä syövereistä urheiluintoni esiin, ja sain tänään vilpoisesta ilmastaq huolimatta hinattua itseni lenkille. En ole muistanut ollenkaan, kuinka ihanaa se oikein on!

Viime viikon keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran päiväosastolla. Sen oli tarkoitus olla viimeinen kerta tänä vuonna, silllä ensi vuonna käyn päiväosastolla säännöllisesti joka viikko.

Kuitenkin.. minkälainen päiväni oli?

Heräsin aamuvarhain hiljaiseen taloon. Kaikki muut nukkuivat itseäni lukuunottamatta. 

Laitoin itseni valmiiksi, ja istahdin ikkunan ääreen odottamaan taksin tuloa. Odoteltuani hetken kirkkaat valot häikäisivät silmiä hetken ajan, mutta pian erotin aamun pimeydestä mustan taksin. 

Lähdin vähin äänin talosta, ja astelin hymyillen autoa kohti. Kuskina oli nuorehko nainen, joka pyysi minut istumaan etupenkille vierelleen(vaikka mielummin olisin tahtonut mennä takapenkille, mutta en kehdannut väittää vastaan). 

Lähdimme liikkeelle. Syömishäiriöpoliklinikalla olisi luvassa aamiainen, joten sitä ei tarvinnut syödä kotona.

Matka tuntui kestävän pitkään, ja välillä tuli pieni, kiusallisia hiljaisia hetkiä, jossa saattoi tuntea ilmassa leijailevaa jännitystä. Taksikuskini ei kysellyt mitään syömishäiriöön liittyen, silllä se on kuulemma kiellettyä.

Mutta kuitenkin... vihdoin ja viimein saavuimme syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen pihaan. Kiitin kuskia kyydistä, ja astelin rappusia pitkin oven eteen, jonka yläpuolella luki 'päiväosasto'. Soitin ovikelloa. Hiljaista. Soitin toisen kerran. Ja vielä kolmannenkin. Kohta ovi aukesi, ja avaaja oli vanhahko mies, jolla oli aurinkoinen ilme kasvoillaan. Hymyilin ja astuin sisään. Esittelimme itsemme toisillemme. Mies oli yksi niistä, jotka työskentelivät päiväosastolla. Kohta luokseni tuli nainen, nimeltään vaikkapa Johanna, joka oli ollut edellisillä kerroilla paikalla kyselemässä ja muuten vain tukena käydessäni poliklinikalla äitini kanssa(kerroinkin täälä jo ensimmäisestä käyntikerrastani, mutta nähtävästikään en toisesta.. eli toisella kerralla kävimme syömishäiriöpoliklinikalla äitini kanssa, ja kävin sielä lääkärintarkastuksessa, jossa hampaat, kurkku, korvat, jalat, kädet, vatsa, selkä, sydämenlyöntien tiheys ja paino tarkistettiin, sekä katsottiin verikokeiden tuloksia.).
Johanna esitteli minulle paikat, kertoi hieman päivänkulusta ja lopuksi menimme erääseen toimistoon istumaan, jossa hän kertoi säännöt ja kyseli kuulumisia.
Kaiken tämän jälkeen palasimme takaisin päiväosaston olotiloihin. Paikalle oli tullut itseni lisäksi neljä muuta tyttöä. Kaksi tytöistä olivat 18-vuotta täyttäneitä ja kaksi muuta alle 18-vuotiaita.
Hetken kuluttua oli aamiaisen aika. Koska olin päiväosastolla vasta ensimmäistä kertaa, sain 'starttiannoksen' eli oma ruoka-annokseni oli noin puolet muiden annoksista.
Ruokailun jälkeen oli määrä kokoontua päiväosaston omaan olohuoneeseen, jossa vielä merkittiin ylös päiväkulku ja jutustelimme sekä esittäydyimme toisillemme.
Seuraavaksi oli fysioterapiakäynti, ravintoterapeutillakäynti jossa suunnittelimme mm. ateriasuunnitelman jouluksi. Seuravaksi oli luvassa lounas, jooga ja välipala. Välipalan jälkeen noin tunnin kuluttua oli aika lähteä kotiin.
Ja oikeasti, päivä oli mukava, enkä kadu lainkaan, että päätin mennä päiväosastolle(:

Älkää olko vihaisia itsellenne, jos jouluruokailut eivät menneet suunnitellusti, sillä huominen on uusi, parempi päivä(:

If No One Thinks You Can, Then You Have To

Päivät ovat kuluneet ihan hyvin. En voi väittää, että en olisi oksentanut kertaakaan, koska niin ei ole. Onneksi tämä on tapahtunut vain muutaman kerran, ja jälkeenpäin päässä on jumputtanut syyllisyys. 

Ei parantuminen olekaan sellaista kuin mitä olin luullut.

Joka ikinen päivä vatsassani on pientä kutinaa, koska tiedän kaiken menevän ihan hyvin, eikä minun tarvitse tyhjentää itseäni. Ruokailut on suunniteltu säännöllisiksi, ja joka aterialle suunniteltu tietty määrä mikä tulisi syödä.

Ateriasuunnitelmani menevät suunnilleen näin:

• Aamulla noin 7 aikaan syön aamiaiseksi 1-2 ruisleipää lisukkeineen tai ilman sekä juon 1-3 kuppia vihreää teetä.

• Klo 13-15 aikaan otan välipalaksi myslipatukan(mikä on jäänyt kylläkin useimmiten väliin)

• 17-18 aikoihin syön päivälliseksi lanttulaatikkoa 1-1,5dl ja 1-2kpl ruisleipää lisukkeineen tai ilman ja juon vettä/vihreää teetä/maitoa.

• Illalliseksi syön 1-2 ruisleipää lisukkeineen tai ilman vihreän teen/veden/maidon kanssa. Lisäksi voin ottaa jonkin hedelmän.

Kalorimääräksi kertyy noin 500-700kcal

(Ateriasuunnitelmaan kuuluisi myös lounas koulussa, mutta jätän sen väliin.)

Toivon todella, että jokainen teistä ottaa päämääräkseen parantumisen koska se on sen arvoista.

Voimia♥

Kun Saan Syyn, Niin Tää Päättyy

Avasin kouluni ulko-oven ja näin äitini sekä isäni istuvan automme etupenkeillä. Äiti katsoi minuun hymyillen. Lädin kävelemään rauhallisesti autoamme kohti samalla kuunnellen lumen narskuvan kenkieni alla. Avasin oven ja istuin takapenkille.

Muutaman kymmenisen minuutin kuluttua automme kaarsi syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen pihaan.
Astuimme äidin kanssa yhtä aikaa ulos pihalle ja isä lähti kauppaan odottamaan, kunnes tapaamiseni loppui, ja hän voisi hakea meidät.
Astuimme sisään syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen tyhjään eteiseen istumaan.
Hetken kuluttua mies asteli nainen perässään alas portaita ja sanoi nimeni. Nousimme äidin kanssa ylös portaita naisen ja miehen perässä. Yläkertaan tultuamme kävelimme vaaleaan huoneeseen.
Keskellä huonetta oli matala sohvapöytä ja sen toisella puolella olla oli kolme punaista nojatuolia, ja toisella puolella neljä samanlaista nojatuolia.
Nainen ja mies istuivat kahdelle niistä kolmesta tuolista, ja minä istuin äitini kanssa kahdelle nejästä nojatuolista. Kohta huoneen oveen koputettiin ja sisään astui naisravitsemusterapeutti joka istui viimeiselle kolmannelle tuolille miehen viereen.
Nämä kolme henkilöä esittelivät itsensä, jonka jälkeen aloitimme keskustelun.
Aika tuntui kuluvan hitaasti, kysymyksiin oli vaikea vastata... koko käynti oli henkisesti todella raskasta, ja muutaman kerran oli lähellä etten purskahtanut itkuun.

Tulevaisuuden suunnitelmina siis olisi, että menisin maanantaista perjantaihin kestävälle ns. 'hoitoleirille', jonka vuoksi joutuisin olemaan pois koulusta. Leiri kestäisi muutamista viikosta kuukausiin, tarpeellisuuden mukaan. Tämä leiri ei olisi pakollinen, eli jos haluan, voin mennä sinne, ja jos en, niin bulimiaani hoidettaisiin sitten kotona. Leirillä olisi muita samanikäisiä, sekä vähän vanhempia että nuorempia tyttöjä kuin minä, joitka sairastavat anoreksiaa tai bulimiaa.

Minut haettaisiin kotoa taksilla ja kuljetettaisiin syömishäiriöpoliklinikkarakennukseen aina aamulla kahdeksalta, ja pääsisin kotiin kolmelta.
Päiväni sisältäisivät perhe/yksilö- ja ryhmäkäyntejä, ravitsemusterapeuttiluetoja yms, psykoterapiaa, joogaa, luovan toiminnan harjoittamista, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, aamupalan, lounaan ja välipalan.
Leirillä ei ole mahdollisuutta päästä oksentamaan, sillä leiriläiset ovat kokoaikaisen valvonnan alla.

Ensimmäinen ajatus mikä minulle tuli kuullessani tästä hoitoleiristä, oli ehdoton ei. Olin varma siitä, etten aikoisi mennä sinne. Mutta suhtautumiseni tähän kaikkeen muuttui illalla, kun isäni tuli puhumaan mulle istuessani keittiöpöydän äärellä. Puhuimme jonkin aikaa, ja hiljaisen hetken koittaessa isä sanoi rauhallisesti:

- Sä voit kuolla tohon, Alicia. Sun sydämestä kulkee sellainen verisuoni, aortta, joka kulkee sun kurkussa. Kun sä oksennat, ne hapot kuluttaa sen aortan pintaa. Jos se kuluu puhki, ja se verisuoni hajoaa, sä kuolet muutamassa sekunnissa. Ymmärrätkö sä kuinka vaarallisessa tilanteessa sä olet Alicia?.
Ja sen lisäksi että sä olet todella lähellä kuolemaa, niin sä voit sairastua vakavaan mielenterveyssairauteen, jos tuon bulimian annetaan jatkua pitkään. Sä et välttämättä voi enää koskaan opiskella, saada työpaikkaa... se voi tuhota sun elämäsi Alicia.

Isä vaikeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi:
- Tiedätkö, sä joudut tekemään aika nuorena sun elämäsi ehkä tärkeimmän päätöksen elämän ja kuoleman välillä. 

Halusin vain rynnätä huoneeseeni itkemään. Vasta nyt ymmärsin, että minun olisi pakko parantua. En ehkä selviäisi hengissä seuraavasta oksennuskerrasta.

Haluanko minä oikeasti elämäni päättyvän vain sen takia että oksennan laihtuakseni? Haluanko tämän päättyvän mielenterveydensairauteen? Tätäkö minä todella haluan kaikista eniten mun tulevaisuudelta?

Nyt on aika ottaa askel toiseen suuntaan. Nyt on aika näyttää keskisormea bulimialle, hymyillä, ja näyttää, että tähän minä pystyn, minä pystyn elämään ilman syömishäiriötä.

Voimia ja haleja♥ Muistakaa miettiä, mitä te oikeasti tahdotte tulevaisuudeltanne!

I Don't Want To Remember As The Fat Girl

Eilen aamulla voidellessani leipääni äiti tuli vierelleni js sanoi

- Alicia, mulla on tärkeetä asiaa, kuuntelehan nyt.
- Juu kuuntelen.
- Mulle soitettiin eilen, ja sanottiin että ensiviikolla me käydään lääkärissä, ja siellä on eri ammatteihin kouluttautuneita ihmisiä, joiden kanssa käydään juttelemassa, ja tekemässä jonkinlaisisa kokeita jne. Lisäks huomenna sun pitäisi mennä laboratorio testeihin, ja tiistaina menet terveydenhoitajalle tarkastuttamaan painosi. Onko sulle ok?
- Joo, on ok.
- Okei, selvä. Ja Alicia.. Syöthän sä sitten ton leipäs kokonaan, eikö?
- Juu tottakai.

Kohta äiti kävili muutaman metrin minusta poispäin. Sitten hän kääntyi ja kertoi

- Ainiin, meinasin unohtaa. Siinä samalla kun mulle soitettiin, se soittaja kertoi, että kun olit käynyt lääkärissä, ja oli tarkastettu hampaat ja kurkku, niin se lääkäri oli kertonut että sulla on kurkussa reikä.
- Reikä?? Miten ihmeessä?
- No kun sä oksennat, niin ne hapot syövyttää sun hampaita ja nyt ne on syövyttäneet sun kurkkuusi reiän.

En saanut koko sinä päivänä oksennettua niinkuin ennen. Ajatus siitä, että mun kurkussa olisi jonkinlainen reikä, pelotti. Oliko se vain ihan pikkiriikkinen muutaman millin levyinen vai muutamien senttien levyinen reikä?

Paino junnaa 48,5kg - 49kg:ssa. Päivät ovat kuluneet jo pitkään samalla tavalla:

Kouluun, sieltä kirjastoon tai kaupunkiin tappamaan aikaa, sieltä kotiin, syön syön syön ja syön, saatan katsoa elokuvaa, olla koneella tai lukea kirjaa, sitten oksennan, syön ja oksennan, pesen meikit pois naamasta, sulkeudun huoneeseeni ja yritän oksentaa vielä viimeiset ruoantähteet vatsastani, jos jaksan/viitsin/ehdin teen vatsalihaksia yms. ja menen nukkumaan. 

Ja seuraavana aamuna alkaa taas se sama kierre. Uuudelleen ja uudelleen.

Onko elämäni näin yksitoikkoista ja tylsää? Ei minkäänlaista sisältöä? Kyllä. Sitä se juurikin on.

Olen miettinyt pitkään aloittavani jälleen kerran paaston, mutta se on stopannut siihen, että olen ajatellut

''Miksi olla paastolla kun voin syödä ja oksentaa ja laihdun silti?''

Joten en ole pääsytkään edes alkuun, mutta ennen joulua voisin kyllä kokeilla sitä.. Jää nähtäväksi..

Cause You Can't Never Know..

Terveydehoitaja kutsui meidät huoneeseensa. Istuin äidin ja terveydentarkastajan väliselle tuolille. Katsoin äitiä hymyillen, ja käänsin kohta pääni.
Terkkari kertoi aluksi mitä aikoi tällä käynnillä tehdä, jonka jälkeen painoni, pituuteni ja värisilmäni testattiin.
Olin kutistunut, ja pituuteni olikin 163cm. Juuri ennen terveydentarkastusta olin käynyt täyttämässä itseäni vedellä, minkä tuloksena paino oli 50,8.
Siltikin terkkari sanoi mun olevan alipainoinen.

Terkkari kyseli äidiltä ja minulta erilaisia kysymyksi liittyen bulimiaan. Ennen käynnin loppumista terveydentarkastaja kertoi ottavansa minut säännöllisin väliajoin painon punnitukseen. Lisäksi hän kertoi lisätietoa hoitoprosesseista. Kävisin säännöllisesti puhumassa jollekin terapeutille. Tarvittaessa menisin gynekologille sekä jollekin muulle alan ammatilaiselle-ammattilaiselle. Koko hoitoprosessista tulisi kuulemma todella pitkä ja keho normalisoituisi vasta noin vuoden kuluttua hoidon loputtua.
Terkkarin kertoessa tulevasta mietin, että mitä tapahtuisi, kun en halua parantua? Pakotettaisiinko minut parantumaan? Minusta vain tuntuu, että kulutan turhaan niiden ihmisten aikaa, jotka yrittävät parantaa mut.

Mä olen jälleen saanut huomata kuinka ihanaa lukeminen on. Saa sulkeutua omaan pieneen maailmaansa ja unohtaa ulkopuolisen maailman sekä kaikki ne huolet ja turhat ajatukset jotka jyskyttävät pääkoppaan jokaikinen sekunti. Olin jo ehtinyt unohtaa tuon kaiken kesäloma loputtua. Ajattelin, ettei minulla olisi aikaa, tai että kuitenkin tylsistyisin lukiessa. Mutta todellisuudessa aina on aikaa viettää hetki oman itsensä kanssa.

2 haastetta

Olen saanut tässä parin päivän aikana pari haastetta, jotka aioin toteuttaa nyt(:


Ensimmäinen haaste on suger&sweet:iltä :

1. Millainen on tavallinen aamupalasi?
- En syö ikinä aamupalaa, mutta jos on pakko, niin yleensä se on ruisleipä tai jogurtti.

2. Kolme negatiivista asiaa luonteestasi?
- Kontrolloiva, perfektionistinen ja 

3. Kolme positiivista asiaa sinusta?
- Päättäväinen, kohtelias ja hyväntahtoinen.

4. Mitä/missä opiskelet?


5. Milloin olet viimeksi luistellut? Pidätkö siitä?
- Viime talvena. Vapaa-ajalle se on ihan kivaa(;

6. Kuinka paljon yleensä luet kokeisiin?
- Riippuu todella paljon mitkä kokeet on kyseessä. Mutta keskimäärin 1-4 päivää ennen koepäivää.

7. Mistä teostasi olet eniten ylpeä?
- Mmm.. yksinkertaisesti sanottuna oon ylpeä kaikista niistä teoista, millä olen olen auttanut muita.
8. Jos oksennat, niin kuinka usein?
- Joka kerta muutamaa minuuttia sen jälkeen kun olen syönyt jotain. Ja pääasiassa sen takia, ettei ruoka yksinkertaisesti meinaa pysyä sisälläni.

9. Pidätkö siivoamisesta? Onko suhtautumisesti iän myötä muuttunut?
- Pienempänä vihasin siivoamista, minkä vuoksi yleensä äiti sitten siivosi jälkemme.. Vanhetessa olen alkanut pitämään siivoamisesta, erityisesti imuroimisesta ja käsin tiskaamisesta(:

10. Kaukaisin paikka kodistasi, jossa olet koskaan käynyt?
- Salla

11. Unelmasi?
- Opiskeluni sujuisi hyvin, pääsisin viihtyisään työhön, saisin perheen, ei olisis pulaa rahasta, tuleva asuinpaikkani olisi turvallinen, olisin laiha♥ sekä elämäni olisi onnellisempaa.
Mitä muuta voi toivoa?(:

Toinen haasteeni on sdff:ltä (:

1. Millaista musiikkia kuuntelet?
- Lähes kaikkea klassisen ja hevin väliltä(:

2. Mistä olet kiitollinen?
- Perheeestäni

3. Onko sinulla unelma-ammattia?

- Kiinteistövälittäjä tai jokin kauneuden hoitaja...

4. Missä olet hyvä?

- Jalkapallossa, tanssissa, sulkapallossa, ruoanlaitossa...

5. Mikä on lempisanasi?

- Tyyliin (esim. se maksaa tyyliin 500 euroa)

6. Jos voisit viettää 15 minuuttia ihan kenen tahansa kanssa, kenet valitsisit?

- Tämä varmaan tarkoittaa viimeiset 15 minuuttia(tai ainakin tulkitsin niin), joten vastaan, että viettäisin sen perheeni kanssa♥

7. Mistä vuodenajasta pidät eniten? Miksi?

- Ehdottomasti kesäღ Ehkä pääasiassa kauniin sään vuoksi.. 
Kesällä on paljon mukavampi käydä lenkillä ja muutenkin viettää aikaa ystävien kanssa☺

8. Jos voisit olla henkilö jossain TV-sarjassa, mikä sarja se olisi?
- Sinkkuelämää

9. Mikä on lempihedelmäsi?
- Tämä oli vaikea.. mmm.. ehkä vesimeloni..

10. Mikä on/oli koulussa vahvin aineesi?

- Ei ole yhtä tiettyä joten tässä vahvimmat: 

Kotitalous, englannin- ja ruotsinkieli, matematiikka, liikunta ja uskonto.

11. Jos voisit olla mikä tahansa eläin, mikä olisit? Miksi?

- Lintu. Olisi ihana lentää taivaalla ja katsoa alas maisemia♥

Cold Hands, Warm Heart

Päivän loppuhuipennus:

Äiti laittoi minut seisomaan puntarille. Olin kätkenyt vaatteideni alle 1kg painon.

Puntariin tuli esille 51,5kg (50,5kg). Äidin kasvoille muodostui huolestunut ilme.

- Alicia... Katso tänne.. Sä olet taas sairastunut siihen.

- Ai sunko mielestä ihminen on bulimikko, jos se painaa 100kg, mutta sitten kun se vähän laihtuu, niin se on anorektikko?

- Älä valehtele mulle Alicia..

- En mä valehtele. En mä ole sairastunu mihinkää anoreksiaan.

Tämän jälkeen isä tuli puhumaan minulle:
- Sä leikit tuon asian kanssa Alicia. Etkö sä ymmärrä kuinka suuren huolen sä kippaat äidin niskaan?
- Sä et tiedä tästä mitään, kun et ole itse ikinä sairastanut tätä, joten et voi sanoa noin!
- Kyllä äiti tietää. Me tehdään nyt niin, että ruvetaan ottamaan sulta tietokone, puhelin, kamera ja muut sellaiset jutut pois, jos sinä et rupea korjaamaan tätä sotkua. 
- Tuollainen ei auta mitään. Ihan sama se on mulle vaikka ottaisit puhelimen ja tietokoneen pois, ei se mun elämää kaada.
- Etkö sä huomaa Alicia? Bulimiasta on tullut sulle jo niin tärkeä asia, että sulle ei ole mitään väliä vaikka sulta riistettäisiin kaikki, kun sulla on toi perkeleen sairaus.
Ei tässä voi muuta tehdä, kuin viedä sut pakkohoitoon.
- No niinhän mut viedäänkin. Se mun psykologi on jo laittanut lähetteen sinne minnelie hoitolaan.

Tämän jälkeen isä lähti äidin kanssa kaupungille. Palattuaan hän saapui vanhan Nokia-puhelimen kanssa, jossa ei ole kameraa, eikä galleriaa, eikä nettiä.

- Sitten kun oot nostanut painoas, saat puhelimesi takaisin.
- Kiitos..
- Ole hyvä.
- Saisit sanoa äidille, että mä en ole sairastunut mihinkään anoreksiaan.
- Voi Alicia.. luuletko sä ettei äiti tiedä..
- ...

Äiti seisoi tiskialtaan edessä. Menin hänen vierelleen ja halasin.
- Mä olen Alicia hyvin huolissani. Paljon enemmän kuin mitä ennen. Rakas, sun olisi nyt jo aika herätä.
- Äiti.. sä huolehdit ihan turhaan. Mä painoin kuukausi sitten 55 kiloa, ja nyt mä painoin 52. Mä olen laihtunu vain 3 kiloa.
- Niin, sä painoit kuukausi sitten 55 kiloa, ja nyt 50 kiloa.
- 52
- 50
- Eikun 52
- Nohh, silti..
- Ja kuule, mä en ole sairastunut mihenkään anoreksiaan. Mä olen laihtunut vain koska mä olen oksentanut. Oikeasti.
- ... Mutta rakas, sä et saa laihtua enää.. Et saa.. Sulla on vielä elämä edessä. Susta tulee nainen. Sun pitää hyväksyä se. Ja lisäksi susta tulee vielä joskus äiti, Alicia. Mä toivon, että sä löydät jonkun ihanan pojan, ja sitten sä todella ymmärrät kuinka tärkeä sä olet.

Halasin äitiä jälleen tiukasti. Kyyneleet vierähtivät äidin silmistä.
Kuiskasin äidin korvaan
- Älä pelkää äiti. Emmä tuu elämään loppuelämääni tän sairauden kanssa. Kyllä tämä tästä.
- Mä oon hirveän peloissani, koska mä en voi auttaa sua tässä. Toivottavasti joku muu voi auttaa.

Nothing Is Worth It If You Aren't Happy

Mun paino on nousi festareiden aikana 1,5kg - 2kg, koska
1. Söin aikas paljon
2. En päässyt oksentamaan tarpeeksi usein

Mutta eiköhän se tästä..


Hengailin festareilla isossa kaveriporukassa. Istuimme kaikki linkassa ja eräs kaveripoikani jutteli toiselle yhteiselle kaverillemme jostain naisesta/tytöstä, ja sanoi (joko vitsillään taikka ihan tosissaan)
- Se on tukeva... Niin kuin Alicia.
Tuon kuultuani sisältäni raapaisi syvältä. Olin juuri sinä päivänä laihimmillani, kuin mitä nyt olen ollut sairastuttuani bulimiaan. Teki mieli ruveta itkemään. Miten joku voi edes sanoa noin vitsilläkään?


Kävin tänään psykologin luona. Täyttelin sielä kaikenlaisia papereita, mitkä sisälsivät laihdutukseen ja mielialaan liittyviä kysymyksiä ja erilaisia tehtäviä. Psykologini ilmoitti tarkistetuaan paperit, että mulla saattaisi olla masennus.
Se tuli aika nurkan takaa, koska vaikka olen ollut alakuloinen, niin en ole koskaan ajatellut että mulla olisi masennus.
Tein koulun jälkeen vielä pari masennustestiä netissä, mm. tämän. 
Oma tulokseni oli 36 pistettä. Testin lopussa kerrottiin, että yli 30 pistettä viittaa vaikeaan masennukseen.
En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella.. Kaikki on niin sekaisin..

Psykologini sanoi soittavansa äidilleni, ja juttelevansa hänen kanssanssa. Pelottaa vähän, mitä hän aikoo kertoa äidilleni.

Olen ollut muutaman viikon ajan todella väsynyt. Viime viikon aikana nukuin yhteensä n. 32 tuntia, koska nukuin joka yö 6 tuntia tai sen alle. 

Nukahdan pian tähän tietokoneruudun äärelle. Väsyttää, haluaisin vain nukkua viikon putkeen. Pitäisi käydä vielä suihkussa..

Isä sanoi minulle sunnuntaina, että näytän ihan luurangolta (pahh) ja siltä kuin en olisi nukkunut viikkoon.

Isän arvostus ja mielipiteet ovat minulle todella tärkeitä. 

Jos olen saanut kokeesta huonon arvosanan, ja isäni saa tietää siitä, tiedän hänen pettyvän minuun, jolloin masennun vielä entistä enemmän ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu etten ikinä riitä.

Pitääkää itsestänne huolta, rakkaat♥

Paino Laskee..

Pelottaa vähän.
Paino on tällä hetkellä(aamuisin) noin 49,5kg - 50kg. 

Tottakai oon iloisempi alhaisemmasta painosta, mutta mikä tässä huolettaa, on se, etten oikein pysty kontrolloimaan painon putoamista. 

Tiedän suurimmaksi osaksi tän kaiken johtuvan oksentelusta, mutta en halua lopettaa. 

Pelkään joka ikinen päivä ihan hirveästi, että isä punnitsee mut. En tiedä mitä kauheeta se keksisi, jos tietäisi mun painon..


Tämän viikon terkkarikäynti peruuntui, koska mun vanhemmille tuli onneksi este saapua paikalle.
Pitäisi varmaan ruveta täyttämään pikkuhiljaa seuraavaa psykologikäyntiä varten määrättyä ruokapäiväkirjaa..

Viikonloppuna olisi luvassa eräät festarit, johon mut oikeastaan pakotettiin kaverin seuraksi, mutta en mä kuitenkaan hanttiin laittanut.
Tekee varmasti ihan hyvää päästä muutamaksi päiväksi pois kotoa 'tuulettumaan' (:
Saa muutenkin vähän selventää ajatuksia ilman että tarvitsisi hirveästi miettiä tätä syömisjuttua, mikäli vain mahdollisuuksien mukaan selviän ruokailuista.

Isot halit teille, murut♥

Fake A Smile. Don't Let Them Know Your Hurting. They Don't Care Anyways

Lähdin kesken koulupäivän käymään psykologilla.

Istuin häntä vastapäätä olevalle tuolille.

Keskustelu alkoi koulusta ja kavereista puhumisella, mutta onneksi pian pääasia otettiin esille.

Psykologini kyseli saamankaltaisia kysymyksiä, kuin mitä lääkärini oli kysynyt viimekertaisella lääkärikäynnilläni.

Keskustelun jälkeen täytin neljä paperilappua, jossa oli kysymyksiä mielialasta sekä bulimiasta.
Täytettyäni paperit, psykologini kertoi, että lääkäri laittaa minusta lähetteen ammattihoitajalle. Hän kysyi mietä mieltä olen tästä koko asiasta, että minut yritetään parantaa.
- No mun mielestä tää kaikki on aivan turhaa, koska musta mulla ei oo mitään ongelmaa.

Ennen takaisin kouluun lähtöä psykologini antoi minulle kasan papereita joita täyttäisin seuraavaksi kerraksi.

Olen alkanut (jälleen kerran pitkästä aikaa) itkemään useammin kuin yleensä. Aika turhista ja mitättömistä asioista.

Juuri eilen itkin, koska pikkusiskoni oli heittänyt suuttuessaan minulle vaatehuoneeni vaatteiden päälle mehua. Huusin hänelle vihaavani häntä ja pamautin huoneeni oven kiinni ja lysähdin polvilleni lattialle kyynelten virratessa pitkin poskiani.

''Mä en jaksa enää. En jaksa. Mitä edes teen täälä? Mun tulevaisuudella ei ole mitään merkitystä. Miksen voi vain kuolla?''

Vaikka oon syönyt joka päivä aika paljon (ja sitten oksentanut), mun paino on laskenut aika kivasti(:

Tällä hetkellä painan n. 52- 52,5 kg.

Ensi viikolla menen vanhempieni kanssa käymään kouluni terveydenhoitajalla. Pelottaa vähän, jos/kun  vanhempani saavat tietää, että painankin vähemmän kuin mitä he luulevat. Isäni on tällä viikolla punninnut minut kahdesti, ja olen kummallakin kerralla painanut 55kg...

Mutta ehkä ei vain pitäisi mietti liikaa tulevaa..

Oon miettinyt aika paljon joulua.. En malta odottaa, että saan käydä ostamassa lahjoja ystävilleni ja perheelleni☺

On ihanaa nähdä kuinka joku sinulle tärkeä avaa sinun antamasi lahjan riemulla♥

Jouluruoat ovat jotain ihanaa. Joulutorttuja, laattikkoja... namm

Why Everything Is So Hard ?

Anteeksi etten ole tullut postaamaan tänne 'hetkeen'. Ei ole ollut oikein paljon mitään mistä kirjoittaisin, mutta tällä viikolla sain tietää pari asiaa ja joiden lisäksi jaan vähän ajatuksia(:


Lääkäri oli varannut mulle ensiviikoksi psykologikäynnin sen saman mummelin luo, jolla kävin tänä vuonna anoreksian alkuvaiheessa.
Lisäksi terkkari on kutsunut minut vanhempineeni käymään hänellä luonaan koululla, jossa oman terveydentarkastukseni jälkeen terkkari jututtaa meitä kaikkia liittyen tähän bulimiajuttuun.


Yöllä itkin, koska tiesin joutuvani luopumaan tästä. Itkin koska vanhempieni takia olin luopunut anoreksiasta, ja nyt minut yritettäisiin parantaa myös bulimiasta.

Oon ymmärtänyt vasta nyt, kuinka suuri osa syömishäiriöllä on osa elämääni. Siitä on muodostunut mulle tärkein lähes asia mun elämässä. Se on tärkeämpi kuin nykyiset ystäväni, jotka ovat mulle todella rakkaita ja tärkeitä. Mutta silti syömishäiriö menee niiden edelle. Ja se on väärin. Mutta tämä on asia, jota ilman olisi niin vaikea elää.

Luin äskettäin vanhoja postauksiani, ja voin sanoa että hävettää. Hävettä se tapa jolla olen joskus kirjoittanut ne kaikki asiat.

 Tekisi mieli muokata kaikki tekstit 'paremmiksi', mutta koska ne ovat myös osa muistoa jne. niin taidan jättää ne ihan tuollaisikseen.

Olen alkanut miettiä, että mitä oikeasti teen, jos tästä pitää luopua? Onko se edes mahdollista? Ja mikä ehkä typerimmältä kuulostavin ajatus, pitäisikö jälleen kerran palata anoreksiaan. Tidän, että te sielä ruudun takana ajattelette ''idiootti, älä palaa siihen! Juurihan sä pääsit siitä eroon'', mutta tällä hetkellä tuntuu että se oikeasti on nro1 vaihtoehto. '

Oon jo pitkän aikaa ikävöinyt sitä kaikkea. Paljon liikuntaa, vähän ruokaa, kalorien laskemista, pienten vaatteiden sopimista päälle ja ennen kaikkea juuri sitä, että olen edes hoikka.

Koska ihan oikeasti, silloin en koskaan ajatellut että olisin läski(vaikka niin tänne aina kirjoitin), vaan ajattelin olevan normaalin ja hoikan väliltä, ja välillä oikeasti tunsin olevani laiha.

Nyt tunnen itseni normaaliksi tai muodokkaaksi(←ärsyttävä sana) läskiksi.

Pärjäilkää murut♥

KYSYMYSPOSTAUS

''Kuinka vanha olit kun sairastuit, ja kuinka vanha oot nyt? Aiotko joskus laittaa omakuvia?''

- En kerro ikääni, mutta olen sairastanut syömishäiriötä kohta vuoden. Oon miettinyt laittavani tänne omakuvia, tosin en tietenkään kasvoista. Saa nähdä riittääkö itsetuntoni niin pitkälle(;


''Voisitko kertoo miten opit oksentamaan? Voisitko opettaa mutkin oksentamaan?:)''

- Ensimmäisellä kerralla katsoin netistä ''apuohjeita'', tosin niistä ei ollut apua, koska itse en osaa oksentaa käyttämällä sormia tms. apuvälinettä, sillä itselleni helpoin tapa on oksentaa vatsalihaksia käyttäen.
En halua opettaa ketään oksentamaan, sillä tästä on todella vaikea päästä pois, vaikkei niin luulisi. Ensimmäisen oksennuskerran jälkeen vannoin oksentavani vain hätätapauksissa. Lupaukseni ei pitänyt, vaan nykyään oksennan joka päivä syötyäni.


''Tietääkö kukaan muu perheestäsi vanhempiesi lisäksi syömishäiriöstä?''

- En ole täysin varma, mutta en ole ainakaan itse kertonut muille sisaruksilleni syömishäiriöstä. Kuka ties vanhempani ovat siitä saattaneet jotain puhua sisaruksilleni, mutta.. toivon etteivät olisi.


''Onko niiden ystävien, jotka tietävät syömishäiriöstäsi, käytös muttunut jotenkin sinua kohtaan?''

-Osalla on, osalla ei. Kaikki he kuitenkin tietävät, ettei minulle kannata antaa lahjaksi syötävää, eivätkä he pyydä minua mukaan pizzalle, tai jos pyytävät, niin eivät oleta minun syövän. 
Osa ystävistäni saattaa joskus katsoa ihmeissään jos syön esimerkiksi jäätelöä, jolloin he yleensä kysyvät:
''Pystytkö sä syömään ton?''
Osa ystävistäni saattaa tulla nyt paljon vapaammin puhumaan minulle ongelmistaan, esimerkiksi laihdutukseen ja syömiseen liityen.


Lisäksi mulle lähettettiin pyyntö tätä postausta varten, että tekisin tähän samaan myös sellaisen kuvapostauksen, jotka kertovat



MINUSTA :

MISTÄ PIDÄN:

MITÄ HALUAISIN TEHDÄ: