Ero

Viime kirjoituksessa kerroin että mulla on asioita joista haluaisin puhua, mutten ollut vielä käsitellyt niitä tarpeeksi. Nyt olen käsitellyt noista asioista yhden, ja oon valmis purkamaan sen tänne.

Tässä postauksessa kerroin teille kuinka joulun aikoihin olin keskustellut erään tyypin kanssa, jonka välillä meillä oli toisiamme kohtaan tunteita, mutta kuitenkin siitä lopulta syntyi jos jonkinmoinen rumba. Kuitenkin tapahtuneen jälkeen tällä jätkällä oli edelleen tunteita, vaikka yritti niistä päästä eroon.

Kuten tossa kirjoituksessa kerroinkin, niin meidän välit ei kumminkaan katkenneet. Itseasiassa me jatkettiin juttelua, oikeastaan lähes päivittäin, mikä oli tietysti siten huono juttu, että tän jätkän oli vaikeampi päästä eroon näistä tunteistaan, mutta silti hän itse ei halunnut pitää keskustelutaukoa.

Viikkojen kuluttua me oltiin kaikkien mutkien sun muiden jälkeen päädytty seurustelemaan. Meidän suhteen aikana koin tähänastisen elämäni onnellisimpia hetkiä, enkä poistaisi meidän suhdehistoriaa, vaikka muutamien kuukausien jälkeen suhde päättyikin, jonka jälkeen ei olla oltu muutoin yhteydessä, kuin että kyseinen tyyppi lähetti eron jälkeisenä päivänä mulle viestin missä lähetti isälleni "terveisiä".

Mulla on kestänyt kauan päästä yli erosta, enkä oo päässyt siitä täysin yli vieläkään.

Eron seurauksena mun päässä oli alkanut pyörimään päivittäin kaikkia negatiivisia asioita tästä jätkästä, ja yritin pitkään päästä niistä eroon onnistumatta.

Juteltiin tästä ongelmasta mun psykologin luona, ja tajusin, että ehkä mun alitajunnassa on pelko, että jos mä ajattelen hyviä asioita tästä jätkästä, mun tunteet alkaa roihuamaan uudestaan, enkä pääse erosta ikinä yli. Varmaankin tän alitajunnassa olleen ajatuksen takia mä automaattisesti ajattelin tästä tyypistä vain negatiivisesti toivoen, että pääsisin siten yli erosta.

Mun psykologi ehdotti, että kokoaisin paperille kaikki negativiset asiat mitkä ikinä tulee mieleen tästä jätkästä, ja sitten hävittäisin sen.

Viime viikonloppuna toteutin tän idean.

Kirjoitin keskellä yötä papereille kaikki mahdolliset asiat (joita kaiken kaikkian tulikin noin 50 kipaletta), ja sen jälkeem menin ulos, rukoilin että Jumala auttais mua antamaan anteeksi itselleni ja tälle jätkälle kaikesta mitä seurustelun aikana tapahtuikin, sekä unohtamaan ja pääsemään eroon niistä kaikista ilkeistä ajatuksista.

Tämän jälkeen poltin paperit, ja katselin vain kuinka ne muuttuivat savuksi ja tuhkaksi.

Musta tuntuu että toi on auttanut mua oikeasti pääsemään eroon ilkeistä ajatuksista, joita on tähän mennessä tullut paljon paljon vähemmän kuin mitä ennen. Lisäksi oon kyennyt myös ajattelemaan tästä jätkästä enemmän hyviä juttuja.

My Mind Is Going To Explode

Mä olen ihan sekaisin. Ihan kadoksissa. Mä en tiedä mikä tai kuka mä oikein olen. 

Oon tuntenut näin jo pitkähkön ajan, mutta voimakkaammin nuo tunteet tuli pintaan katsellessani kuvia, joita olin ottanut syömishäiriöni ollessaan alkuvaiheilla ja siitä eteenpäin.

Se suru, masentuneisuus ja epätoivo näkyi mun silmistä. 

Niitä kuvia oli kauhea katsoa, mutta silti mä halusin takaisin. 

Mä en oo missän vaiheessa tajunnut että miksi. Mikä mua oikein kiehtoo ja houkuttelee niissä ajoissa? 

Ollaan mun psykologin kanssa mietitty tätä asiaa pariin otteeseen, ja aina ollaan päädytty siihen, että mä kaipaan sitä kuinka musta _tuntui_ että mulla oli kaikki kontrollissa, vaikka asia todellisuudessa oli ihan eri. Nyt terveen silmistä katsoen mä tiedän että mä olin ihan hukassa. Mutta silti vaikka musta välillä tuntuu että mulla on nyt kaikki hallinnassa, ja elämä on ihanaa, niin silti mä ikävöin takaisin, jonka vuoksi musta tuntuu että se ei ole se asia (ainakaan ainoa) mikä vetää mua puoleensa.

Oon yrittänyt miettiä muita asioita, mitkä laittaa mut ikävöimään syömishäiriöaikoja; 

ehkä se kuinka haavoittuvainen mä olin, tai se kuinka mut huomattiin kotona, tai ylipäänsä kuinka musta tuntui että ihmiset huomas mut paremmin, vaikka eivät oliskaan tienneet mun sairaudesta. Ehkä se kuinka musta tuntui että mä olin joskus oikeasti ihan kauniin näköinen, vaikka toisaalta mä suorastaan vihasin sitä miltä näytin.. 

Vaikka noita syitä löytyy, musta tuntuu että vielä puuttuu se yksi 'oikea' syy. 

Mutta musta tuntuu että en ikinä saa sitä selville. Ehkä se syy onkin niin itsestäänselvä, etten edes tule ajatelleeksi sitä.

About kuukausi sitten mulla oli viimeinen käynti ravintoterapeutilla. 

Vaikka on aina tosi haikeaa kun joutuu jättämään ihmisiä taakseen parantumisessa edetessä, se on myös merkki siitä että ollaan menossa eteenpäin terveyttä. 

Oon suunnitellut käyväni heti muutaman viikon päästä, kun koulu vihdoin loppuu, tervehtimässä hoitajia päiväosastolla jossa viimeksi olin. 

Vaikka välillä on ollut synkkää tän mun parantumisjutun kanssa, niin aina kun mietin sitä päivää, jolloin saan lähettää sähköpostia kaikille niille henkilöille jotka ovat erityisesti olleet tukemassa mua parantumisessa ja kertoa olevani vihdoin parantunut, mä saan vähän lisäpoweria päästä tästä sairaudesta eroon.

Mulla olis vielä niin paljon muuta kerrottavaa, mutta musta tuntuu etten pysty vielä kunnolla keskustelemaan tai ylipäänsä päästämään tiettyjä asioita ulos mun pääkopasta.

Mutta mä lupaan kertoa ne asiat tänne, kun vain mä itse tiedän olevani kykeneväinen tekemään sen ilman että vajoan täysin masennukseen.

Iloisia kesänodotuspäiviä teille kaikille, muistakaa arvostaa itseänne!♥