Muutama viikko sitten käydessämme perheen kanssa reissussa, pelkäsin hirveästi miten ruokailuni tulisivat sujumaan.
Olin vähällä korvata aterian jälleen herkulla, mutta sen sijaan ostin ruokaisan kanasalaatin, jonka mukana tuli kastike, sekä vaalea sämpylä.
Söin kaiken, myös sämpylän, vaikka yleensä en _koskaan_ söisi mitään vaaleaa leipää.
Aterian jälkeen leijuin pilvissä, fiilis oli aivan tajuton!
Olin niin onnellinen siitä, etten epäonnistunut ja täytin tavoitteeni!
Viime maanantaina päiväosastolta kotiin tultuani alkoi järkyttävä sanaharkka vanhempieni kanssa siitä, mitä ruokaa äiti laittaisi päivälliseksi.
Vanhempani olivat jo oikeastaan päättäneet, että ruoaksi olisi kalapuikkoja ja täysjyväspagettia.
En todellakaan olisi halunnut syödä kalapuikkoja, sillä itseäni ällötti se kuori niiden kalasuikaleiden ympärillä.
Talo täyttyi huudolla.
Tein päässäni suunnitelmia, mitkä aioin toteuttaa aterian jälkeen.
Oksentaisin tai lähtisin hirveälle rääkkilenkille.
Olisin valmis näännyttämään itseni taas samaan kuntoon kuin missä olin ennen parantumisjaksoa, mitä vain, kunhan en lihoaisi.
Ruoka-aika koitti.
Olin jo ehtinyt tyyntyä riitelyn jälkeen, enkä enää ollut yhtä paljon vastahankaan vanhempiani kohtaan.
Otin spagettia ja 2 kalapuikkoa.
Söin, jonka jälkeen menin olohuoneeseen lepäämään sohvale.
Ei se itse asiassa ollutkaan niin kamalaa. Ei se ruoka ollutkaan niin rasvaista kuin mitä olin luullut. Ehkä minun ei tarvitsisikan lähteä lenkille...
Ja lopulta en lähtenytkään.
Mutta en minä kuollut, enkä lihonut. Kaikki on ihan ennallaan (:
Eilen, lauantaina, helvetti riistäytyi käsistä.
Jälleen tuli riitaa ruoasta. Meillä oli kiire lähteä reissuun, ja sanoin syöväni äidin tekemän ruoan autossa. Se ei käynyt isälle, vaan minun tuli syödä juuri sillä sekunnilla.
Sanaharkka vain jatkui, ja kohta menin syömään.
En kuitenkaan halunnut lähteä mukaaan, vaan päätin jäädä kotiin.
Istuessani ruokapöydässä syömässä, tunsin rasvan huulillani, ja tuntui siltä, kuin äiti olisi tahallaan laittanut paistamaansa ruokaan tuplamäärän rasvaa. Oksetti.
Pian muu perhe lähti reissuun ja jäin yksin kotiin.
Oksetti ja ällötti, ja lopulta purskahdin itkuun.
Huusiin ja itkin.
"Miks vitussa äidin piti laittaa ruokaan niin paljon rasvaa?!
Rasvaa, rasvaa, eihän siinä ruoassa mitään muuta ollutkaan!
Kusipäät, mitään muuta yritä kuin lihottaa mua?
Vittu mä en halua lihota!!
Mä en jaksa tätä!"
Lopulta purin pahaa oloani itkemisen lisäksi oksentamiseen.
Lisäksi korvasin suurimman osan päivän aterioista ananaksella, pähkinöillä yms.
Nyt jälkeenpäin tietenkin harmittaa eilinen, mutta pystyn edelleen ymmärtämään, miksi tein kaiken sen. En sano että se olisi ollut oikein, mutta...niin.
Kuitenkin, tämä päivä on mennyt hyvin, enkä ole korvannut aterioita(:
Olen taas hyväksynyt enemmän itseäni.
Olen huomannut, etten olekaan niiiin iso.
Ehkä positiivisin kokemus, liittyen edellisiin kolmeen lauseeseen, on, kun kokeilin jälleen erästä päättäjäismekkoa, jota pidin painaessani n. 45-49kg, ja kyseinen mekko on kokoa xs.
Noin kolme viikkoa sitten, ennen kuin olin mennyt päiväosastolle, mekko oli päällä kireä ja siinä oli vaikea hengittää normaalisti.
TÄNÄÄN päivällä kyseistä päättäjäismekkoa kokeillessani se ei ollut niin kireä, pystyin hengittämään hyvin, ja se oli samanlainen päällä, kuin millainen se oli pitäessäni sitä päättäjäisjuhlissa vähän päälle vuosi sitten.
Enkä todellakaan paina enää saman verran kuin mitä tuolloin.
Tällä hetkellä luulen painoni seikkailevan n.54-57 kilon rajamailla, mutta toisaalta minulla ei ole hajuakaan.
Haluaisin ihan sikana tietää nykyisen painoni, joka on minulla ollut piilossa noin kuukauden verran, koska en ole halunnut teitää sitä.
Toisaalta en haluaisi nytkään, mutta itseäni innostaa ajatus siitä, että olen nyt pienempi syödessäni normaalisti, kuin silloin, kun miten söin ennen toiselle päiväosastojaksolle menoa, eli paljon vähemmän... (:
