Olen ihan puhki.
Elämänhaluton. En tiedä edes mitä täälä vielä edes teen(?).
Eilen ollessani lenkillä isä soitti :
-Alicia, nyt vastaat täysin rehellisesti.
- Kyllä.
-Onko sulla kaikki hyvin? Vastaa rehellisesti(!)
-On, on, älä sä nyt rupea murehtimaan ihan turhaan, mull on kaikki hyvin. Sä voit vaikka kysyä terkkarilta, sekin sano ettei mulla oo mitään hätää! Ja ethän sano äidille sitten yhtään mitään, ettei se rupea murehtimaan ihan tyhjästä?
-Enen, en sano, mut äidistä näkee sen jo, että se murehtii. Katsos, Alicia, me halutaan äidin kanssa, että sä pidät huolta itsestäsi. Ettei palata takaisin. Me ollaan huomattu, että sä koko ajan vain pienennät sun annoksias, etkä sä enää syö leipää tai mitään, me ollaan vain huolissamme.
-Joojoo, ei mulla oikeasti ole mitään hätää, mitä mun pitäis tehdä että te uskoisitte mua?
-Ei sun tartte tehdä yhtään mitään, kyllä me uskotaan sua. Pitääkö sulle tuoda jotain kaupasta?
-No... Tuo vaikka se Kruunun sekoitus...
-
Tuonko??
-Joo tuo tuo. Mutt mun pitää lopettaa, mulla on jo kiire.
-Okei. Noni, heippa, i love you.
-I love you, heippa!
Voitte vain kuvitella minkälainen syylisyyden tunne minut valtasi puhelun jälkeen.
Todellisuudessa kävin teveydenhoitajalla silloin, kun vielä olin paremmassa kunnossa, eikä painoani oltukaan punnittu 3 viikkoon joten...
Tänään koulusta kotiin tultuani äiti tuli halaamaan minua.
-Mä toivon oikeesti, ettet sä murehdi mun puolesta ihan turhaan, sanoin.
-En mä turhaan murehdikkaan. Mä vaan pelkään, että kun sulla on koko ajan kylmä ja sä vain laihdut.
-No ei mulla oikeesti oo koko ajan kylmä, vaan hetkittäin.
-Äläs huijaa, sun kädetkin on ihan kylmät.
-Niin niin.. Mutta älä oikeesti murehdi, sulla on jo muutenkin tarpeeksi taakkaa.
-Kuule, mä huolehdin teistä niin kauan, kunnes mä en enää ole täälä.
Illalla isä käski menemään vaa'alle. Yritin vältellä sinne menemistä (koska tiesin painavani alle sen rajan, mistä olimme isän kanssa sopineet, ettei painoni saisi olla alle tietyn kilomäärän), mutta lopulta isä vei minut suorastaan
kädestä pitäen.
Kun hän näki ne numerot, ensimmäinen lause minkä kuulin oli :
- Se on sen rajan alle.. Et mene Zumbaan.
Raivosin takaisin:
-Varmana menen! Ei se ole kuin vähän sen rajan alle! Tasan meen!
Isä käski minut huoneeseeni. Olin raivoissani. Totta hemmetissä menen Zumbaan, ajattelin.
Tuloksena
= Otin vaatekaapistani kengät, treenilaukun, avasin ikkunan, sujautin kengät jalkaan, heitin laukun ulos, hyppäsin ikkunasta pihalle, ja lähdin juoksemaan pitkin naapureiden pihaa tielle.
Soitin ystävälleni:
-Kuule, mä karkasin mun ikkunasta, koska en olisi muuten päässyt tulemaan Zumbaan, niin että käviskö mitenkään, jos tulisin teille ja lähdettäisiin jo vähän etuajassa ?
-Juu..öö..tottakai käy, tuut vaan ovelle, niin mä päästän sut sisään.
Juoksin tuhatta ja sataa ystävälleni. Pelkäsin kuollakseni, että isä lähtisi autoin etsimään minua, joten oli päästävä jonnekkin sisälle, piiloon.
Ystävälle saavuttuani selitin tilanteen hieman tarkemmin. Entä sitten kun Zumba loppuisi? Uskaltaisinko mennä kotiin? Isä olisi raivoissaan...
Zumban loputtua katsoin kännykkääni kädet täristen. Yksi uusi viesti.
Isältä. Itseasiassa yllätyin viestin sisällöstä:
-Alicia on rakas, tulen hakemaan sut Zumban loputtua!
Huh, isä ei nähtävästi ollutkaan
niin vihainen...
Kotona puhuimme äidin ja isän kanssa tarkemmin, he olivat huomanneet uusiutuneen syömishäiriöni mukana tulleen käytöksen.
Silti sanoin kaiken olevan hyvin. Ei tainnut mennä läpi...
