Täällä taas! (+oman kehonkuvan hahmotus)

Seitsemän kuukautta on kulunut, ja asioita on tapahtunut enemmän tai vähemmän.

Oli ihanaa huomata kirjautuessani tänne bloggeriin pitkästä aikaa, että teitä lukijoita on täällä edelleen♡. Ilon kyyneleet meinasivat vierähtää poskille :')

Kun parantumiseni rupesi etenemään tosi hyvää vauhtia, eikä syöminen enää niinkään ollut ongelma, rupesin miettimään ihan hirveesti omaa kroppaani ja kehonkuvaani, ja rupesin taas ajattelemaan vaihtoehtoina, että rupeaisin kiinteyttämään itseäni/laihduttamaan. Juteltiin psykologin luona mun kehonkuvasta, ja tehtiin harjoitus. Kiinnitettiin seinälle pari isoa paperia, johon ensin piirsin itseni, oman, mahdollisimman realistiset ääriviivat mun kropastani(yllä olevassa kuvassa siis oikean puolimmainen on mun piirtämä). Tämän jälkeen menin seisomaan seinää vasten, ja psykologini piirsi paperille mun oikeat ääriviivat(kuvassa vasemmalla).
Kun sitten astuin seinästä kauemmas, olin ehkä ensimmäistä kertaa melkein varma, että mun psykologi valehtelee mulle. En millään pystynyt uskomaan, ainakaan aluksi, että en ollutkaan niin iso kuin luulin. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua mä hyväksyin totuuden, että en oo läski, lihava, vaan ihan sopiva tämmösenä.. (:

Yritän päästä taas myöhemmin tänään/huomenna jatkamaan kuulumisten kirjoittelua sun muuta(:
Iso kiitoshali vielä jokaiselle, joka on edelleen pysynyt mukana mun matkassa ainakin näin blogin puolella♡

Ero

Viime kirjoituksessa kerroin että mulla on asioita joista haluaisin puhua, mutten ollut vielä käsitellyt niitä tarpeeksi. Nyt olen käsitellyt noista asioista yhden, ja oon valmis purkamaan sen tänne.

Tässä postauksessa kerroin teille kuinka joulun aikoihin olin keskustellut erään tyypin kanssa, jonka välillä meillä oli toisiamme kohtaan tunteita, mutta kuitenkin siitä lopulta syntyi jos jonkinmoinen rumba. Kuitenkin tapahtuneen jälkeen tällä jätkällä oli edelleen tunteita, vaikka yritti niistä päästä eroon.

Kuten tossa kirjoituksessa kerroinkin, niin meidän välit ei kumminkaan katkenneet. Itseasiassa me jatkettiin juttelua, oikeastaan lähes päivittäin, mikä oli tietysti siten huono juttu, että tän jätkän oli vaikeampi päästä eroon näistä tunteistaan, mutta silti hän itse ei halunnut pitää keskustelutaukoa.

Viikkojen kuluttua me oltiin kaikkien mutkien sun muiden jälkeen päädytty seurustelemaan. Meidän suhteen aikana koin tähänastisen elämäni onnellisimpia hetkiä, enkä poistaisi meidän suhdehistoriaa, vaikka muutamien kuukausien jälkeen suhde päättyikin, jonka jälkeen ei olla oltu muutoin yhteydessä, kuin että kyseinen tyyppi lähetti eron jälkeisenä päivänä mulle viestin missä lähetti isälleni "terveisiä".

Mulla on kestänyt kauan päästä yli erosta, enkä oo päässyt siitä täysin yli vieläkään.

Eron seurauksena mun päässä oli alkanut pyörimään päivittäin kaikkia negatiivisia asioita tästä jätkästä, ja yritin pitkään päästä niistä eroon onnistumatta.

Juteltiin tästä ongelmasta mun psykologin luona, ja tajusin, että ehkä mun alitajunnassa on pelko, että jos mä ajattelen hyviä asioita tästä jätkästä, mun tunteet alkaa roihuamaan uudestaan, enkä pääse erosta ikinä yli. Varmaankin tän alitajunnassa olleen ajatuksen takia mä automaattisesti ajattelin tästä tyypistä vain negatiivisesti toivoen, että pääsisin siten yli erosta.

Mun psykologi ehdotti, että kokoaisin paperille kaikki negativiset asiat mitkä ikinä tulee mieleen tästä jätkästä, ja sitten hävittäisin sen.

Viime viikonloppuna toteutin tän idean.

Kirjoitin keskellä yötä papereille kaikki mahdolliset asiat (joita kaiken kaikkian tulikin noin 50 kipaletta), ja sen jälkeem menin ulos, rukoilin että Jumala auttais mua antamaan anteeksi itselleni ja tälle jätkälle kaikesta mitä seurustelun aikana tapahtuikin, sekä unohtamaan ja pääsemään eroon niistä kaikista ilkeistä ajatuksista.

Tämän jälkeen poltin paperit, ja katselin vain kuinka ne muuttuivat savuksi ja tuhkaksi.

Musta tuntuu että toi on auttanut mua oikeasti pääsemään eroon ilkeistä ajatuksista, joita on tähän mennessä tullut paljon paljon vähemmän kuin mitä ennen. Lisäksi oon kyennyt myös ajattelemaan tästä jätkästä enemmän hyviä juttuja.

My Mind Is Going To Explode

Mä olen ihan sekaisin. Ihan kadoksissa. Mä en tiedä mikä tai kuka mä oikein olen. 

Oon tuntenut näin jo pitkähkön ajan, mutta voimakkaammin nuo tunteet tuli pintaan katsellessani kuvia, joita olin ottanut syömishäiriöni ollessaan alkuvaiheilla ja siitä eteenpäin.

Se suru, masentuneisuus ja epätoivo näkyi mun silmistä. 

Niitä kuvia oli kauhea katsoa, mutta silti mä halusin takaisin. 

Mä en oo missän vaiheessa tajunnut että miksi. Mikä mua oikein kiehtoo ja houkuttelee niissä ajoissa? 

Ollaan mun psykologin kanssa mietitty tätä asiaa pariin otteeseen, ja aina ollaan päädytty siihen, että mä kaipaan sitä kuinka musta _tuntui_ että mulla oli kaikki kontrollissa, vaikka asia todellisuudessa oli ihan eri. Nyt terveen silmistä katsoen mä tiedän että mä olin ihan hukassa. Mutta silti vaikka musta välillä tuntuu että mulla on nyt kaikki hallinnassa, ja elämä on ihanaa, niin silti mä ikävöin takaisin, jonka vuoksi musta tuntuu että se ei ole se asia (ainakaan ainoa) mikä vetää mua puoleensa.

Oon yrittänyt miettiä muita asioita, mitkä laittaa mut ikävöimään syömishäiriöaikoja; 

ehkä se kuinka haavoittuvainen mä olin, tai se kuinka mut huomattiin kotona, tai ylipäänsä kuinka musta tuntui että ihmiset huomas mut paremmin, vaikka eivät oliskaan tienneet mun sairaudesta. Ehkä se kuinka musta tuntui että mä olin joskus oikeasti ihan kauniin näköinen, vaikka toisaalta mä suorastaan vihasin sitä miltä näytin.. 

Vaikka noita syitä löytyy, musta tuntuu että vielä puuttuu se yksi 'oikea' syy. 

Mutta musta tuntuu että en ikinä saa sitä selville. Ehkä se syy onkin niin itsestäänselvä, etten edes tule ajatelleeksi sitä.

About kuukausi sitten mulla oli viimeinen käynti ravintoterapeutilla. 

Vaikka on aina tosi haikeaa kun joutuu jättämään ihmisiä taakseen parantumisessa edetessä, se on myös merkki siitä että ollaan menossa eteenpäin terveyttä. 

Oon suunnitellut käyväni heti muutaman viikon päästä, kun koulu vihdoin loppuu, tervehtimässä hoitajia päiväosastolla jossa viimeksi olin. 

Vaikka välillä on ollut synkkää tän mun parantumisjutun kanssa, niin aina kun mietin sitä päivää, jolloin saan lähettää sähköpostia kaikille niille henkilöille jotka ovat erityisesti olleet tukemassa mua parantumisessa ja kertoa olevani vihdoin parantunut, mä saan vähän lisäpoweria päästä tästä sairaudesta eroon.

Mulla olis vielä niin paljon muuta kerrottavaa, mutta musta tuntuu etten pysty vielä kunnolla keskustelemaan tai ylipäänsä päästämään tiettyjä asioita ulos mun pääkopasta.

Mutta mä lupaan kertoa ne asiat tänne, kun vain mä itse tiedän olevani kykeneväinen tekemään sen ilman että vajoan täysin masennukseen.

Iloisia kesänodotuspäiviä teille kaikille, muistakaa arvostaa itseänne!♥

Stay Healthy

Edelliset viikot ovat olleet todella sekavia. Joskus on tuntunut siltä että pää räjähtää, tai että ei vain enää jaksa yhtään mitään. Vastapainoksi jotkin päivät kuitenkin ovat olleet melkein pelkkää hymyä, ja joinakin hetkinä olen tuntenut olevani koko universumin onnellisin ihminen. Tällä hetkellä ajatukset pyörii ehkä päällimmäisenä erään ihmissuhdesotkun ja koulun ympärillä.

Helmikuun lopussa mulla oli käynti lääkeneuvottelussa, koska tammikuussa olin tosiaan lopettanut ominpäin masennuslääkkeet.
Oli tosi jännää kuulla, kun masennuslääkkeiden määräämisestä vastaava naishenkilö kertoi kuinka mukavaa oli saada joku henkilö joka on edennyt syömishäiriön ja
masennuksen parantumisessa samalla tavalla kuin mä.
Tuntui pahalta huomata, kuinka selkeästi tuon naishenkilön kasvoista ja muutenkin olemuksesta näki, että työ oli vienyt voimia jos jonkin verran, ja että se oli henkisesti erittäin raskasta.
Kuitenkin, lääkeneuvottelu meni hyvin, ja ymmärsin itsestäni uusia puolia. Se naishenkilö kysyi multa, että mahdanko olla sitä tyyppiä, että kun teen jotain ensimmäistä/ensimmäisiä kertoja, niin siinä pitäisi olla täydellinen.
Tajuttuani tuon, olen yrittänyt olla itselleni vähän armollisempi jos en hetibosaa jotain juttua. Se on silti mulle itselleni hirveen vaikeeta. Mutta ehkä, ja toivon mukaan mä opin vielä olemaan vaatimatta itseltäni liian paljon... (:

Päästyäni muutama kuukausi sitten päiväosastolta, taistelin sen asian kanssa, että onko oikein syödä herkkuja. Se oli mulle jonkin aikaa ihan hirveen iso ongelma, mutta lopulta sain itse huomata että herkut on ok ja hyvä juttu, kun osaa syödä oikein (eli EI ahmien), jolloin ne voivat olla osa niitä juttuja jotka kuuluvat 'Elämän pieniä iloja'-kategoriaan. Oli hyvä juttu että ymmärsin että herkut on jees, mutta jonkin ajan päästä mä ajattelin että herkut on tosi tosi tosi jees, eli mun herkuttelut yleensä oli loppujen lopuksi sitä ahmimista. Nyt mä olen ajatellut kiinnittää safkaan vähän enemmän huomiota (mutta ei liikaa), ja yrittää syödä ihan oikeasti terveellisemmin. Tämän ohella ajattelin lisätä vähän liikunnan määrää.
Musta tuntuu jotenkin hirveän vaikealta kertoa tästä asiasta tänne blogiin, tai ylipäänsä kenellekään, koska pelkään että kaikki jotenkin tuomitsevat mut ja ajattelevat että teen  väärin.
Myönnettäköön, sen lisäksi että mun kroppa sisäisesti voisi voida paremmin, niin toivon myös että se näkyisi ulkoakin päin, eli ei olisi yhtään pahaksi jos kroppa kiinteytyisi ja hoikistuisi tietyiltä kohdin.
En kuitenkaan pyri enkä halua siihen samaan tilanteeseen missä mä olin vuos kaksi sitten. Mä en halua _laihduttaa_.
Uskon pystyväni elämään terveellisemmin kuin nyt, ilman että siitä tulee mulle pakkomielle.

Well Shit

Mä olen ollut nyt loppuviikosta hirveän väsynyt ja alakuloinen.

Tuntuu että masennuslääkkeistä ei ole _ollenkaan_ hyötyä, mikä on tosi turhauttavaa.

Nyt on viimeinen purkki jäljellä, jossa on enää 1 ja puoli tablettia. 

Puolitin siis pari päivää sitten loput tabletit, koska olin päättänyt lopettaa masennuslääkkeiden käytön(masennuslääkkeitä siis ei voi vain lopettaa yhtäkkiä kuin seinään, vaan sitten kun alkaa vähentämään sen läkkeen käyttöä, niin annos puolitetaan/annoskokoa pienennetään hiljakseen) vaikka mä en olekaan sanonut tästä asiasta lainkaan mun psykologille.

En vaan enää jaksa vetää jotakin tabletteja aivan turhaan.

Mietittiin viime vuonna joulukuussa, että nyt tammikuussa ja muutenkin vuonna 2014 vähän harvennettaisiin käyntejä, jotka mulla siis aiemmmin olivat viikottain.

Musta se on hyvä juttu, sillä suoraan sanottuna musta aloikin tuntua 2013 loppuvuodesta, että meidän käyntejä on ehkä vähän liiankin tiheään.. 

Mä toivon että mun parantuminen lähtis tästä pian nopeesti eteenpäin (:

Ahdistuneisuushäiriökohtaus, Ongelmia & Onnistumisia

Joulu ruokailut menivät ihan hyvin, en ollut ahdistunut enkä oksentanut.

Kuitenkin joulupäivän jälkeen syömiset alkoivat mennä huonosti.

Mulle oli varoiteltu aikaisemmin, että kun elämässä tulee ongelmia, ne ongelmat puretaan joskus ruokaan, jolloin tulee ongelmia.

Mulle kävi näin, vaikka olin toivonut ihan hirveästi ettei mulle tulisi enää syömisten kanssa hirveästi ongelmia.

Mitä sitte oli tapahtunut?

Olin keskustellut pitkään erään jätkän kanssa.

Olimme puhuineet paljon seurustelusta ja muusta rehellisesti ja avoimesti. Kummallakin meillä oli vahvat tunteet toisiamme kohtaan, ja kummatkin tiesimme niistä.

Joulupäivänä mua ahdisti ihan hirveästi melkein koko päivän.

Ensimmäista kertaa elämässäni sain ahdistuskohtauksen ollessani yksin.

Mä huusin, itkin, heittelin tavaroita, ja yrittäessäni purkaa ahdistustani paperille tekstinä onnistuin vain sotkemaan kirjoitukseni. Olin älyttömän vihainen. 

Mulla kesti kauan ennen kuin sain rauhoituttua. Tähän auttoi rauhallinen mutta iloinen musiikki ja se kun piirsin kuvioita paperille viivottimen avulla vaikka lopulta sotkin 'taideteokseni'.

Samana päivänä mun tunteet lakkasi yhtäkkiä kuin seinään tätä jätkää kohtaan. En enää tuntenut samoja onnellisuuden ja rakastumisen tunteita kuin aina ennen miettiessäni tätä jätkää, enemmänkin vain ahdistuin entisestään.
Mietin pitkään olisiko mun pitänyt kertoa asiasta sille, vai vaan teeskennellä että mulla oli sitä kohtaan tunteita.
Myöhemmin illalla näimme toisemme skypen välityksellä. Mä en pystynyt teeskentelemään iloista yms. ja tää jätkä huomasi sen heti.
Kerroin tilanteen, ja vaikka ollemmekin pysyneet väleissä, musta tuntui kuin olisin satuttanut jota kuta enemmän kuin ikinä ennen.
Seuraavina päivänä vain itkin ja itkin enkä pystynyt syömään lähes lainkaan.
Vaikka olisin halunnut ja tiesin että mun _ei_ pitäisi jättää aterioita pois, mä en kertakaikkiaan kyennyt syömään normaalisti.
Oksensin kerran juotuani vettä.
Kun mun olo joidenkin päivien kuluttua parani, myös ruokahaluni palautui.
Tällä hetkellä syömiset menevät ihan hyvin (:

Tällä hetkellä musta tuntuu että on enää muutama negatiivinen juttu mistä mun pitäis yrittää päästää eroon, jotta edistyisin parantumisessa enemmän ja olisin lähempänä normaliutta. 

Ehkä isoin ongelma on etten meinaa pystyä syömään normaalisti sellaisten ihmisten seurassa jotka tietävät mun syömishäiriöstä. Varsinkin herkkuja on erittäin, erittäin vaikeaa syödä. Tulee kauhean syyllinen olo. Tuntuu että teen jotain hirveän väärää.

Juuri pari päivää sitten tein lettuja, sillä vanhempani olivat pois kotoa. Heidän piti tulla kotiin vasta tunnin parin kuluttua, mutta he saapuivatkin puolen tunnin päästä kesken lettujen paiston. Mulle iski paniikki, tuntui kuin olisin ollut varastamassa vanhempieni pankkitiliä ja olin jäädä kiinni teostani, vaikka olin vain tekemässä ruokaa! Miettikää! Paistoin vain lettuja ja tuntui kuin maailmanloppu olisi tullut, sillä pelkäsin että joku näkisi minun tekevän jotain herkkua. Naurettavaa :D

Nojoo, kuitenkin, paniikissa yritin piilottaa lettutaikinan, laitoin paistumassa olevan letun lautaselle ja piilotin paistinpannun.

Kun vanhempani eivät enää pyörineet keittiössä paistoin letut loppuun, vein lautasen piilotellen huoneeseeni söin ne.

Ei herkkujen syömisen pitäisi olla niin iso juttu... mutta vielä mä pääsen mun peloista eroon! (: