Why Everything Is So Hard ?

Anteeksi etten ole tullut postaamaan tänne 'hetkeen'. Ei ole ollut oikein paljon mitään mistä kirjoittaisin, mutta tällä viikolla sain tietää pari asiaa ja joiden lisäksi jaan vähän ajatuksia(:


Lääkäri oli varannut mulle ensiviikoksi psykologikäynnin sen saman mummelin luo, jolla kävin tänä vuonna anoreksian alkuvaiheessa.
Lisäksi terkkari on kutsunut minut vanhempineeni käymään hänellä luonaan koululla, jossa oman terveydentarkastukseni jälkeen terkkari jututtaa meitä kaikkia liittyen tähän bulimiajuttuun.


Yöllä itkin, koska tiesin joutuvani luopumaan tästä. Itkin koska vanhempieni takia olin luopunut anoreksiasta, ja nyt minut yritettäisiin parantaa myös bulimiasta.

Oon ymmärtänyt vasta nyt, kuinka suuri osa syömishäiriöllä on osa elämääni. Siitä on muodostunut mulle tärkein lähes asia mun elämässä. Se on tärkeämpi kuin nykyiset ystäväni, jotka ovat mulle todella rakkaita ja tärkeitä. Mutta silti syömishäiriö menee niiden edelle. Ja se on väärin. Mutta tämä on asia, jota ilman olisi niin vaikea elää.

Luin äskettäin vanhoja postauksiani, ja voin sanoa että hävettää. Hävettä se tapa jolla olen joskus kirjoittanut ne kaikki asiat.

 Tekisi mieli muokata kaikki tekstit 'paremmiksi', mutta koska ne ovat myös osa muistoa jne. niin taidan jättää ne ihan tuollaisikseen.

Olen alkanut miettiä, että mitä oikeasti teen, jos tästä pitää luopua? Onko se edes mahdollista? Ja mikä ehkä typerimmältä kuulostavin ajatus, pitäisikö jälleen kerran palata anoreksiaan. Tidän, että te sielä ruudun takana ajattelette ''idiootti, älä palaa siihen! Juurihan sä pääsit siitä eroon'', mutta tällä hetkellä tuntuu että se oikeasti on nro1 vaihtoehto. '

Oon jo pitkän aikaa ikävöinyt sitä kaikkea. Paljon liikuntaa, vähän ruokaa, kalorien laskemista, pienten vaatteiden sopimista päälle ja ennen kaikkea juuri sitä, että olen edes hoikka.

Koska ihan oikeasti, silloin en koskaan ajatellut että olisin läski(vaikka niin tänne aina kirjoitin), vaan ajattelin olevan normaalin ja hoikan väliltä, ja välillä oikeasti tunsin olevani laiha.

Nyt tunnen itseni normaaliksi tai muodokkaaksi(←ärsyttävä sana) läskiksi.

Pärjäilkää murut♥

KYSYMYSPOSTAUS

''Kuinka vanha olit kun sairastuit, ja kuinka vanha oot nyt? Aiotko joskus laittaa omakuvia?''

- En kerro ikääni, mutta olen sairastanut syömishäiriötä kohta vuoden. Oon miettinyt laittavani tänne omakuvia, tosin en tietenkään kasvoista. Saa nähdä riittääkö itsetuntoni niin pitkälle(;


''Voisitko kertoo miten opit oksentamaan? Voisitko opettaa mutkin oksentamaan?:)''

- Ensimmäisellä kerralla katsoin netistä ''apuohjeita'', tosin niistä ei ollut apua, koska itse en osaa oksentaa käyttämällä sormia tms. apuvälinettä, sillä itselleni helpoin tapa on oksentaa vatsalihaksia käyttäen.
En halua opettaa ketään oksentamaan, sillä tästä on todella vaikea päästä pois, vaikkei niin luulisi. Ensimmäisen oksennuskerran jälkeen vannoin oksentavani vain hätätapauksissa. Lupaukseni ei pitänyt, vaan nykyään oksennan joka päivä syötyäni.


''Tietääkö kukaan muu perheestäsi vanhempiesi lisäksi syömishäiriöstä?''

- En ole täysin varma, mutta en ole ainakaan itse kertonut muille sisaruksilleni syömishäiriöstä. Kuka ties vanhempani ovat siitä saattaneet jotain puhua sisaruksilleni, mutta.. toivon etteivät olisi.


''Onko niiden ystävien, jotka tietävät syömishäiriöstäsi, käytös muttunut jotenkin sinua kohtaan?''

-Osalla on, osalla ei. Kaikki he kuitenkin tietävät, ettei minulle kannata antaa lahjaksi syötävää, eivätkä he pyydä minua mukaan pizzalle, tai jos pyytävät, niin eivät oleta minun syövän. 
Osa ystävistäni saattaa joskus katsoa ihmeissään jos syön esimerkiksi jäätelöä, jolloin he yleensä kysyvät:
''Pystytkö sä syömään ton?''
Osa ystävistäni saattaa tulla nyt paljon vapaammin puhumaan minulle ongelmistaan, esimerkiksi laihdutukseen ja syömiseen liityen.


Lisäksi mulle lähettettiin pyyntö tätä postausta varten, että tekisin tähän samaan myös sellaisen kuvapostauksen, jotka kertovat



MINUSTA :

MISTÄ PIDÄN:

MITÄ HALUAISIN TEHDÄ:

I Want To Change Everything

Istuin yksin torstaiaamuna lääkärinvastaanoton odotushuoneessa. Ovia aukesi, ja mieslääkäri kutsui sisään nimeni sanomalla. Astuin kauhuissani, ja tulevasta täysin tietämättömänä sisään, ja istuin lääkäriä vastapäätä tämän työpöydän taakse. Lääkäri kyseli vielä syntymäaikani ja oli sitten hetken vaiti, ja katsoi kynäänsä.

- Niin.. kerropas minkä takia sä nyt oletkaan täälä?
- No, bulimian takia.
- Jaahas.. No kerropa vähän, että milloin se on alkanut, ja kuinka usein sä päivässä oksentelet?

En voinut hallita itseni, suustani vyöryi kaikki totuudet. Lenkkien pituudesta, oksentelemesieni syyhyn. Halusin itkeä. Minä idiootti joutuisin vielä ongelmiin, kun kerroin kaiken.

- Nii'in.. tällainen tilanne kyllä vaatisi jatkuvaa valvomista... 
Käykö sulle, että mä ilmoittaisin tästä asiasta kouluterveydenhoitajalle ja psykologille.
- Käy...
- Sulle siis käy. No, kouluterveydenhoita tarkkailee sitten sun painoa, ja psykologi ottaa suhun yhteyttä mahdollisimman pian puhelimitse. Se saa sitten arvioida vähän paremmin, että mitä tässä loppujen lopuksi pitäisi tehdä.

Juttelutuokion jälkeen lääkäri tarkasti painoni ja pituuden, katsoi hampaita sekä pyysi makaamaan pedille, ja tunnusteli vatsaani.

Toimenpiteiden jälkeen hän kyseli vielä liikuntaharrastuksistani, antoi paperin, jossa kerrottiin bulimiasta(ja jota en aioi lukea) ja passitti minut vielä verikokeisiin.

Kokeiden oton jälkeen sai tietää tulokset n. puolentunnin kuluttua. Missään kohtaa ei ollut puutteita, vaan kaikki olivat normaalisti.
Miksi? Miksi kaiken piti olls hyvin? Miksei vaikka rasvaprosentit voineet olla liian alhaiset(niin kuin viimeksi anoreksiaa sairastaessani käydessäni testeissä) tai jokin muu? En halua olla normaali.

Olen vihdoin oppinut oikean oksennustavan! Kun oksennan aina ruoan sen syötyä, pysyn laihana. Ennen vain söin ja oksensin myöhemmin (lähes)kaiken, mitä olin päivän aikana syönyt.


Mutta harmittavaa tässä onkin se, että opin oikean tekniikan vasta nyt, kun 'pitäisi' yrittää parantua:/

Nobody Said It Was Easy

Laitoin kaurakeksit uuniin paistumaan. Isä tuli seisomaan vierelleni, ja sanoi:
- Sitten Alicia, sovitaan, että jokanen muru, minkä suuhun laitat, ei tuu ulos, eikö niin?
Ajattelin: Niinhän sä luulet, mutta vastasin silti
- Joo tottakai.
- Niin.. Äläkä syö liikaa.

Olin hiljaa.
Teki mieli sanoa, että enhän mä oo syönyt tänään muuta kuin aamulla itse tehtyjä kaurakeksejä ja muutaman karamellin, mutta pidin sen sisälläni, sillä pelkäsin, että isä olisi alkanut paasaamaan siitä, että syön (muka)liian vähän.


Lenkillä aloin pohtimaan isän eilisiltaisia sanoja:
''Jos toi sun asias ei hoidu, niin sut viedään sitten hoitoon.''

Hoitoon.. miksi? Mitä ongelmaa tässä muka on? Mä vain oksennan syödyn ruoan, ei se ole niin vaarallista, enhän mä siihen kuole.
Entä mitä jos tämä menee niin pitkälle, että joudun johonkin hoitolaitokseen, missä on tietyt kellonajat jolloin syödään yhtä aikaa valvotusti, vessaan ei saa mennä ilman lupaa ja valvontaa, omassa huoneessa on valvontakamera, jolla tarkkaillaan, että syömishäiriöinen ei voi edistää sairauttaan.
Mutta entä jos tästä pitää parantua? 
Ei, en aioi parantua tästä, en halua parantua. Ei ole mitään tarvetta parantua.
Mutta mitä h*lvettiä nyt oikein teen? Ei olisi mitään hyötyä ruveta valehtelemaan ammattihoitajille, koska kuitenkin vanhempani tietävät (lähes)koko totuuden, eivätkä jätä tätä asiaa tähän.
Voihan jum*lauta elämä on perseestä.

Isä aikoo varata minulle huomenna ajan lääkärille.
Mitä mä edes teen tai sanon sielä? Mitä mun pitäisi? Kertoa vain koko elämänkerta läpi? Sanoa suoraan etten koe tarvetta paratua tästä? Vai vastata kaikkeen ihan niinkuin tavoitteenani olisi parantuminen?
Toisaalta.. olen miettinyt etten edes menisi sinne.. Mutta mitä jos vanhemmilleni ilmoitetaan ja siitä tulisi jokin lasku?
Miten tämä voi olla näin vaikeaa..
Miten minusta voisi tulla 'normaali', jos en edes muista/osaa muodostaa ajatusta siitä, millaista se oli/on?
En vain pysty kuvittelemaan, että ihminen voisi syödä ja liikkua normaalisti ilman, että lihoisi. Tai en pysty kuvittelemaan, että minä voisin. Voinko edes?

Sad Scripture

Äsken isä tuli puhumaan minulle tultuani vessasta:

- Alicia.. sä meet ens viikolla sitte lääkäriin. 
- Jaa minkä ihmeen takia?
- Kyllä mä tiedän mitä sä sielä vessassa teit.
- Eikö täälä saa enää vessassa käydä? Okei..
- Kyllä mä Alicia tiedän.
- ...Hmh... No ihan sama se mulle on meenkö mä vai en..
- Niin sä sitte kanssa meet lääkäriin.


En mä pysty. En aioi luopua tästä. Menen vaikka kaupungille siksi päiväksi, kun pitäisi mennä lääkäriin. En mene lääkäriin. En vapaaehtoisesti.

Vihaan isässä tuota, että sen täytyy aina puuttua kaikkeen. V*tt* sentään -_-

Millainen ihminen minä olen: Iloinen,aurinkoinen, aina hymyilemässä, aina nauramassa.. 
Näin ystäväni kuvailevat minua. Useimmiten ihmiset (jotka tiedän/tunnen)saattava vain yhtäkkiä  tulla sanomaan
-Sä oot aina niin iloinen ja positiivinen(:
Mutta he näkevät ulkoisen kuoreni. He eivät nää sitä masentunutta tyttöä, mikä sen kuoren sisäpuolella on.
Olen harvoin koulussa yksin. Joka päivä ympärilläni on kaveri joukko, jonka kanssa hulluttelemme. Kuitenkin joskun haluaisin vain istua yksin nurkassa katsomassa muiden tekemisiä, miettimässä, minkälainen elämä kullakin ihmisellä ehkä on.

Jälleen, ne samat tunteet ovat kietoneet kätensä ympärilleni. 
Tyhjyys, arvottomuus, turhuus, sisäinen yksinäisyys.. 

Jälleen kerran ajattelen uudestaan ne samat ajatukset kuin joskus aiemmin.
Mitä jos kuolisin? Välittääkö kukaan? Olen hyödytön. Olen inhottava, ruma, läski paska. Mitä väliä sillä olisi, jos kuolisin. En tee täälä mitään. 

Pahoittelen postauksen negatiivisuutta, mutta suoraan sanottuna päiväni eivät ole olleet kehumisen arvoisia :(

Toivottavasti teillä menee paremmin♥

You Have To Belive •:*¨:• ✈

Äiti tuli juttelemaan tiistaina. Se sanoi  tietävänsä että mulla on bulimia. Kuulemma syön ihan hirveesti, ja sitte oksennan kaiken kuppeihin jne.. Äiti on sairastanut nuorena bulimian, joten olisi ollut ihan turhaa valehdella. Näin siis parhaaksi olla vaiti, ja puhua vain silloin kun pitäisi.

''Mutta Alicia, sä tiedät että kaikesta pääsee pois. Niin pääse bulimiastakin. Mutta.. mitä sä nyt meinaat.. haluatko sä tehdä tolle asialle jotain vai..?''
''Mun mielestä tälle ei tartte tehä yhtää mitää. Ihan hyvä näin. Kyllä mä tuun sitten sanomaan jos mä haluan tästä pois''
''Hyvä on, emmä pakota sua, sä teet itse niinkuin parhaaksi näet.'''
Äiti oli hetken hiljaa, ja jatkoi sitten:
''Mä haluan kuitenkin sun tietävän, että toi bulimia ei ole millään lailla ookoo, koska siihen voi kuolla. Mun lääkäri sanoi mulle silloin, kun sairastin buliamiaa, että jos mä en parane, niin mä kuolen ennemmin tai myöhemmin, koska sydän ei kestä kauaa sitä, kun se joutuu kestämään sitä 'painetta' mikä tulee oksennettaessa''.
Olin vain vaiti. Katsoin poispäin ulos ikkunasta. En mä kuole. Eihän mulle tule edes hirveästi painetta oksennettaessa, se tulee luonnostaan.

Keskiviikkona kävin salillla, tanssissa ja painonhallintajumpassa. Voitte vain kuvitella kuinka kipeinä kaikki paikat olivat. Torsataina koulussa oli vaikeaa kavuta ylös portaita, koska jalat meinasivat kaatua alta, sekä vatsassa vihloi nälkä. Neljä päivää ilman ruokaa.
Samana iltana leivoin mudcaken ajatellen perjantaita. Olin sopinut itseni kanssa, että saisin luvan pitää herkkupäivän perjantaina.

Perjantaina nälkä oli sietämätön. Vatsa oli järjettömän kipeä, kädet ja jalat olivat vieläkin kipeät keskiviikosta. Koulupäivän päätyttyä pyöräilin kauppaan. 100g karkkipussi, viineri, suklaata, kotona jääkaapissa odotti mudcake. Kotona paistoin myös lettuja. Vatsa oli kuin elefantilla.

Lauantaina kävin kaupungissa, ja herkuttelin itseni jälleen läskiksi. Pizzaa, jota söin ehkä viimeksi vuosi sitten ja mikä ei ollutkaan niin hyvää kuin mitä olin muistellut.. 300g karkkipussi yms.

En oikeastaan ole vihainen itselleni, koska annoin luvan syömiseen (tosin vain perjantaiksi), koska olin ollut muun viikon syömättä. Olen iloinen, että tämä viikko on pian loppu, ja huomenna on taas maanantai, eikä tarvitse syödä. Tarvitsemisella tarkoitan, että koska minulla ei ole ns. lupaa, en saisi/ei pitäisi syödä.

Ps. Kysymysten lähettäminen kysymyspostausta varten on jo päättynyt! Kiitos kaikista kysymyksistä(: