P.S. never give up

Vanha kotitehtäväni, 'älä korvaa aterioita herkuilla', on onnistunut melkeinpä joka päivä aina silloin, kun olen kotona, ja paikalla ovat vanhempani.

Kuitenkin eilinen ei sujunut hyvin, koska koko päivän aika söin vain mannapuuroa, mysliä ja omenoita, sillä vanhemmat saapuivat kotiin vasta illalla.

Myöskään tämä päivä ei mennyt hyvin, koska kuten aina, reissussa on vaikea pitää kiinni ateriasuunnitelmasta. Tällä kertaa kaikki ateriat tuli korvattua pienillä herkuilla, joka nyt näin illasta kaduttaa, koska tiedän, että jos olisin panostanut asiaan täysillä, olisin syönyt terveellisemmät ja ateriasuunnitelman mukaiset ateriat.

"Virheistä oppii"-lausahdus ei tässä asiassa tunnu pitävän paikkaa itseni kohdalla, ja se ärsyttää paljon. Aina epäonnistuttuani hoen päässäni, että ensi kerralla hoidan asian paremmin, ensi kerralla onnistun. Mutta ei.. en ikinä ole pystynyt siihen.

"Jokainen päivä on uusi mahdollisuus", mutta en tajua ottaa siitä mahdollisuudesta kiinni.

Isä sanoi ettei aio ilmoittaa uuteen kouluun kasvisruokavaliotani.

Kuullessani sen, päässäni räjähti, ja olin vain järjettömän vihainen.

Ravintoterapeuttihan on kokoajan puhunut, että kokoajan pitää ottaa PIENIÄ askelia, ja nyt yhtäkkiä, kun koulu alkaa parin viikon kuluttua, isä olettaa minun yhtäkkiä kykenevän syömään kanaa ja punaista lihaa!

Sanoin isälle, etten todellakaan aio syödä kumpaakaan, johon isä sanoi, että sitten pitää ottaa järeämmät otteet käyttöön.

Suoraan sanottuna, haistakoon paskat!

Ravintoterapeuttini sekä vanhempani kuvittelevat minun ottaneen käyttöön kasvisruokavalion vain laihdutukseen liittyvistä syistä, mikä ei pidä paikkaansa.

En syö noita kahta lihaa, sillä katsottuani netistä tietoja sekä videoita siitä, miten eläimiä kohdellaan tiloilla(ulkomailla), koen suurta ällötystä ja pahaa olo joutuessani tilanteisiin joissa tulisi syödä lihaa(esimerkiksi sukulaisten luoma).

Kumpa nämä asiat nyt selkiytyisivät!

Remind Yourself That It's Ok Not To Be Perfeckt

Tämän viikon syömiset ovat menneet päin prinkkalaa. 

Suurimman osan päivän aterioista olen korvannut herkuilla, leivällä, tai sitten olen jättänyt aterian välistä.

Koska vanhempani ovat suurimmaksi osaksi päivistä pois, saan vapaat kädet syödä mitä haluan. Ja kiusauksesta on aina tullut sen verran suuri, etten ole voinut vastustaa.

Puhuimme tästä ongelmasta psykologini kanssa maanantaina.

Sain kotitehtäväksi yrittää olla korvaamatta aterioita herkuilla tai muilla vastaavilla.

Lisäksi mietimme, että jos mun ongelmat syömisten kanssa ei oikeasti ala sujumaan, niin palaisin taas päiväosastolle. Mulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, mutta asiat, mitkä saa mut pelkäämään sinne menemistä, ovat

1. Että mun paino nousee lisää.

2. Ja etten opi syömään normaalisti sen päiväosastojakson jälkeen, vaan palaan takaisin syömään huonosti.

Mutta ehkä kuitenkin tärkein asia on, että oksentelu on edelleen pysynyt poissa kuvioista (:

Lisäksi tiistain syömiset menivät paljon paremmin, enkä korvannut aterioita(:

Tällä hetkellä painan noin 54-56kg.

Jos yli puoli vuotta sitten olisin saanut tietää, että tulisin jälleen painamaan tämän verran, olisin ollut shokissa ja alkanut jo valmiiksi vihaamaan itseäni entisestään.

Vaikka haluaisin painaa 50-52kg, en silti nimittele itseäni peilin edessä läskiksi paskakasaksi. Toki on ollut niitäkin päiviä, jolloin olisin halunut haihtua savuna ilmaan, mutta niitä on ollut onneksi paljon vähemmän.

Itseasiassa olen yleensä peiliin katsoessani (vieläpä alusvaatteisillani/alastomana) ollut kroppaani suhtkoht tyytyväinen. 

Mielestäni kroppani ei ole muuttunut paljoakaan siitä, kuin mitä se oli noin 8 kiloa kevyempänä.

Toki rinnat ovat hieman saanet kokoa, samoin perse ja reidet, mutta muuten saman näköinen kroppa.

Eräänä aamuna, kun katsoin peiliin, ajattelin oikeasti, että mulla on edelleen hoikka ja hyvä kroppa. Tämän jälkeen menin puntarille, ja siinä paistoivat luvut 55kg ja risat.

Silloi mä viimein ymmärsin, että se numero ei aina kerrokaan koko totuutta!

Ja lisäksi mä mahdun edelleen lähes kaikkiin vaateisiin kuin mitä pidin ollessani kevyempi.

There Is No Victory In Skipping Meals

Kävin eilen ravintoterapeuttini luona, ja hän teki pieniä muutoksia ruokalistaani.

Kaikkia ruokia, mitä kussakin ateriassa on määrätty otettavan, ei ole tarkoitus aloittaa syömään heti, vaan tarkoituksena on pikkuhiljaa ottaa kutakin ruokaa käyttöön, kunnes syön kokonaan listan mukaisesti ilman ongelmia, ja olen omaksunut sen.

Aina, kun olen saanut ateriasuunnitelman, mulle on ollut ihan hirveän vaikea ruveta syömään sen mukaan.

Kun syömisestä ja ruoasta on tullut melkein ainoa asia, mitä pystyy hallitsemaan melkeinpä kokonaan, on ihan hirveää, kun joku ottaakin sen hallitsemismahdollisuuden pois.

Aluksi saadessani ensimmäisen ateriasuunnitelmani viimeisimmän muuton jälkeen, musta tuntui etten enää pystynyt hallitsemaan mitään. Että kaikki muut ihmiset päättivät mun elämästä.

Nyt asia ei enää tunnu yhtä dramaattiselta, vaan se on ihan OK.

Pitää vain edetä pikkuhiljaa omaa vauhtia, mutta silti tehdä koko ajan ihan pieniäkin muutoksia.

Noiden muutosten tekemisessä liikunta on auttanut jonkun verran, mutta täytyy muistaa se, että liikunta ei saa olla sellainen asia, mikä antaa luvan syödä, vaan pitää pystyä syömään silloinkin, kun liikuntaa ei harrasta.

Change Is Never Easy. You Fight To Hold On. You Fight To Let Go.

Oksentelu on pysynyt lähes kokonaan poissa kuvioista. 

Tämän hetken ehkä isoin ongelma on tarpeeksi normaalikokoisten ruoka-annosten syöminen, sekä se, että aterioita ei korvata herkuilla. 

Näistä ongelmista ei kumpikaan oikein ole onnistunut, varsinkaan viimeisin mainittu.

Vanhempieni, erityisesti isän, kanssa on käyty hieman pienempää, sekä suurempaa keskustelua/väittelyä syömisiini liittyen.

Tuntuu että kumpikaan vanhemmistani ei ole huomannut niitä kaikkia muutoksia joita oon ruokavaliossani tehnyt (mm. jättänyt vegaaniruokavalion pois ja suostunut käyttämään maitotuotteita, kalaa ja kananmunaa), vaan vaativat kokoajan enemmän muutoksia.

"Sun pitäisi syödä kanaa, ja mikset muka voi syödä kinkkua? Mitä pahaa niissä on? 

Sun pitäisi laajentaa tuota sun ruokavaliotas, toi lähtee kohta ihan käsistä. Kohta sä elät pelkillä pähkinöillä."

Syksyllä aion aloittaa lentopallon.

Isä on tästä iloinen, koska hän on itse nuorena pelannut vuosia lenttistä, joten hän pystyy avustamaan mua tarpeen tullen.

Hän on siis jo nyt kesälomalla auttanut harjoittelemaan sekä muutenkin auttanut valmistautumisessa uutta harrastusta varten.

En siis omista hirveästi voimaa, mikä on aika huono asia jos aikoo harrastaa liikuntaa, jossa sitä voimaa todella tarvittaisiin. 

Isä onkin sen huomannut ja pitänyt pienen luennon jo siitä, että voimaa ei voi saada jos ei ole tarpeeksi energiaa, joka tulee ruoasta.

Muutaman päivä sitten hän veikin mut kuntosalille.

Musta tuntuu, että isä ajattelee, että jos ja kun aloitan salilla käymisen ja lenttiksen, niin alkaisin ihan näin vain naps sormia napsauttamalla syömään ihan niinkuin kaikki normaalit ihmiset ilman mitään ongelmia.

Eilen isä puhui mulle vakavissaan:

"Alicia, nyt sun pitää oikeasti ruveta syömään kunnolla, jos sä aiot jatkaa noita sun liikuntaharrastuksia. Sä et jaksa muuten, ymmärrätkö sä?"

"Juu, ymmärrän.."

"Niin... mutta, jos sä et ala hoitamaan tota sun ruokajuttuas, niin mä soitan sairaalaan ja pyydän että sut laitetaan sinne päiväosastolle. Sielä sun on pakko syödä, jos se ei täälä kotona onnistu."

Tuon sanottuaan mulle oikeasti tuli sellainen olo, että mun vanhemmat on OIKEASTI ihan sokeita. Että he eivät oikeasti ymmärrä eivätkä näe sitä kuinka paljon mä olen yrittänyt päästä tässä asiassa eteenpäin, ja sitä minkä verran mä olen jo pääsyt .

Kyllä, voisin syödä enemmän ja voisin laajentaa mun ruokavaliota, mutta.. ei se ole niin helppoa! 

Vaikka mä kuinka haluaisin syödä samaa sapuskaa kuin mitä kaikki muut mun perheenjäsenet, niin silti mä en vain pysty siihen. 

Mua pelottaa liikaa, koska en tiedä miten paljon niihin ruokiin on laitettu rasvaa tai muita juttuja. 

Mä haluan olla 100% tietoinen siitä miten paljon mun ruoassa on mitäkin.

Mä en haluaisi poiketa turvallisten rajojen ulkopuolelle. 

Enkö mä muka voisi syödä juuri niinkuin nytkin? Eihän monet muutkaan ihmiset syö paljon, niin miksi sitten mun pitäisi?