Edelliset viikot ovat olleet todella sekavia. Joskus on tuntunut siltä että pää räjähtää, tai että ei vain enää jaksa yhtään mitään. Vastapainoksi jotkin päivät kuitenkin ovat olleet melkein pelkkää hymyä, ja joinakin hetkinä olen tuntenut olevani koko universumin onnellisin ihminen. Tällä hetkellä ajatukset pyörii ehkä päällimmäisenä erään ihmissuhdesotkun ja koulun ympärillä.
Oli tosi jännää kuulla, kun masennuslääkkeiden määräämisestä vastaava naishenkilö kertoi kuinka mukavaa oli saada joku henkilö joka on edennyt syömishäiriön ja
masennuksen parantumisessa samalla tavalla kuin mä.
Tuntui pahalta huomata, kuinka selkeästi tuon naishenkilön kasvoista ja muutenkin olemuksesta näki, että työ oli vienyt voimia jos jonkin verran, ja että se oli henkisesti erittäin raskasta.
Kuitenkin, lääkeneuvottelu meni hyvin, ja ymmärsin itsestäni uusia puolia. Se naishenkilö kysyi multa, että mahdanko olla sitä tyyppiä, että kun teen jotain ensimmäistä/ensimmäisiä kertoja, niin siinä pitäisi olla täydellinen.
Tajuttuani tuon, olen yrittänyt olla itselleni vähän armollisempi jos en hetibosaa jotain juttua. Se on silti mulle itselleni hirveen vaikeeta. Mutta ehkä, ja toivon mukaan mä opin vielä olemaan vaatimatta itseltäni liian paljon... (:
Päästyäni muutama kuukausi sitten päiväosastolta, taistelin sen asian kanssa, että onko oikein syödä herkkuja. Se oli mulle jonkin aikaa ihan hirveen iso ongelma, mutta lopulta sain itse huomata että herkut on ok ja hyvä juttu, kun osaa syödä oikein (eli EI ahmien), jolloin ne voivat olla osa niitä juttuja jotka kuuluvat 'Elämän pieniä iloja'-kategoriaan. Oli hyvä juttu että ymmärsin että herkut on jees, mutta jonkin ajan päästä mä ajattelin että herkut on tosi tosi tosi jees, eli mun herkuttelut yleensä oli loppujen lopuksi sitä ahmimista. Nyt mä olen ajatellut kiinnittää safkaan vähän enemmän huomiota (mutta ei liikaa), ja yrittää syödä ihan oikeasti terveellisemmin. Tämän ohella ajattelin lisätä vähän liikunnan määrää.
Musta tuntuu jotenkin hirveän vaikealta kertoa tästä asiasta tänne blogiin, tai ylipäänsä kenellekään, koska pelkään että kaikki jotenkin tuomitsevat mut ja ajattelevat että teen väärin.
Myönnettäköön, sen lisäksi että mun kroppa sisäisesti voisi voida paremmin, niin toivon myös että se näkyisi ulkoakin päin, eli ei olisi yhtään pahaksi jos kroppa kiinteytyisi ja hoikistuisi tietyiltä kohdin.
En kuitenkaan pyri enkä halua siihen samaan tilanteeseen missä mä olin vuos kaksi sitten. Mä en halua _laihduttaa_.
Uskon pystyväni elämään terveellisemmin kuin nyt, ilman että siitä tulee mulle pakkomielle.
