Muistaakseni en ole kertonut tänne kantaani Jumalaan uskomisesta muuten kuin kysymysten kautta. Nyt on aika korjata asia.
Olen itse elänyt aina uskossa.
Kuitenkin muutama vuosi sitten ongelmien astuessa elämääni uskoni hiipui ja kielenkäyttöni muuttui hirveäksi. Myös päihteet tulivat mukaan elämääni.
En jaksanut uskoa, ja ihmettelin, että jos Jumala oikeasti rakastaisi mua, niin miksi hän antoi mun sairastua syömishäiriöön?
Kuitenkin käydessäni eräässä kristillisessä, melkein kahden viikon pituisessa tapahtumassa, jolta saavuin muutama päivä sitten, kävin rukoiltavana.
Pyysin rukoilemaan syömishäiriön puolesta, vaikka ajattelinkin, etten välttämättä haluaisikaan parantua tästä.
Rukoiltaessa jokin loksahti sisälläni. Sain vahvan tunteen siitä, että riitän juuri omana itsenäni ja että Jumala on kokoajan kanssani auttamassa minua parantumisprosessissani.
Sisimpäni paloi halusta parantua täysin.
Vaikken ole todellakaan parantunut syömishäiriöstä vielä, olen silti ymmärtänyt jo tässä vaiheessa, että ehkä Jumala salli mulle syömishäiriön, koska voin mahdollisesti auttaa kokemuksen vuoksi muita...kuka tietää (:
Viime kerralla käydessäni ravintoterapeutilla isäni oli määrä tulla mukaan.
Ravintoterapeuttini antoi vanhemmilleni ateriasuunnitelmani.
Kotona isä sanoi, että he aikovat nyt tästedes äidin kanssa seurata mun ruokailuja ja katsoa että alan lisäilemään aterioihini niitä ruokia joita listaan oli merkitty.
Mua pelottaa ihan järkyttävästi, koska ruoka on niin iso asia mulle, ja melkein ainoa asia jota olen pystynyt kontrolloimaan täysin.
Ja nyt kontrolli siirtyy vanhempieni käsiin. Tuntuu kuin multa vietäisiin kaikki.
Mutta vaikka se tuntuu maailman lopulta, tiedän järjelläni, että siitä on mulle paljon hyötyä.
Nyt täytyy taistella kaikkia niitä negatiivisia tunteita vastaan, joita tämän matkan varrella tulee vastaan.
Mäkin oon halunnut parantua mun syömishäiriöstäni jo kauan. Oon tässä miettiny millon se alko, ja kyllä siitä on reilu vuosi. Viime aikoina on ruvennut ahdistaan tosi paljon, ja eilen tuli taas riideltyä koko perheen kanssa, ja sehän päättyi siihen että kaikki haukkuu mut ja pistää kaikki syyt mun niskoille, ja minä päädyn huoneeseeni itkemään. Ja syömään. Teen niin aina. Kun vähäkään tulee paha olo niin ahmin itteni ihan täyteen ruokaa. En tiedä miks, mutta jotenki se lähti siitä että hyvästä ruoasta tulee parempi mieli ja sittemmin on mennyt ihan yliahmimiseks. Mulla on koko ajan aivan sairaan kamala ahdistuksen tunne, ja se sattuu niin paljon, tuntuu että se syö mut sisältä. No, isä tulee sitten mun huoneeseen kysymään "että kerro mulle mikä sulla on" kun ite makaan peiton alla ja itken. Yrittää siinä puhua jotain ja löytää ne kaikki todisteet mun mässäilystä. Yrittää siinä huutaa että "pitääkö sut hoitoon viedä, mikä syömistauti sullakin on, ja sinne peiton alle ei kannata jäädä makaamaan.." mä vaan huudan perään että no et sinäkään mikään terapeutti ole saatana... Tuo eilinen kohtaus oli aika kamala, isä on tullu tasan kaks kertaa puhumaan mulle mun huoneeseen. Toinen kerta oli eilen ja eka kerta sillon ku äiti kuoli.
VastaaPoistaSun elämässä on menossa ihan hirveä 'jakso' juuri nyt ainakin sun textin perusteella:(
PoistaMulla on omassa perheessäni menossa samankaltainen tilanne, eli mä oikeati tiedän kuinka vaikeaa on yrittää parantua sh:sta samalla, kun perheeessä on ihan hirveitä riitoja, jotka lisää stressiä, mikä taas johtaa (useimmiten) mässytykseen, jonka jälkeen tulee ahdistus jne.
Mä todella toivon että toi tilanne paranisi teidän perheessä, että sulle parantuminenkin olisi helpompaa!
Voimia ja halit♥