Oksentelu on pysynyt lähes kokonaan poissa kuvioista.
Tämän hetken ehkä isoin ongelma on tarpeeksi normaalikokoisten ruoka-annosten syöminen, sekä se, että aterioita ei korvata herkuilla.
Näistä ongelmista ei kumpikaan oikein ole onnistunut, varsinkaan viimeisin mainittu.
Vanhempieni, erityisesti isän, kanssa on käyty hieman pienempää, sekä suurempaa keskustelua/väittelyä syömisiini liittyen.
Tuntuu että kumpikaan vanhemmistani ei ole huomannut niitä kaikkia muutoksia joita oon ruokavaliossani tehnyt (mm. jättänyt vegaaniruokavalion pois ja suostunut käyttämään maitotuotteita, kalaa ja kananmunaa), vaan vaativat kokoajan enemmän muutoksia.
"Sun pitäisi syödä kanaa, ja mikset muka voi syödä kinkkua? Mitä pahaa niissä on?
Sun pitäisi laajentaa tuota sun ruokavaliotas, toi lähtee kohta ihan käsistä. Kohta sä elät pelkillä pähkinöillä."
Syksyllä aion aloittaa lentopallon.
Isä on tästä iloinen, koska hän on itse nuorena pelannut vuosia lenttistä, joten hän pystyy avustamaan mua tarpeen tullen.
Hän on siis jo nyt kesälomalla auttanut harjoittelemaan sekä muutenkin auttanut valmistautumisessa uutta harrastusta varten.
En siis omista hirveästi voimaa, mikä on aika huono asia jos aikoo harrastaa liikuntaa, jossa sitä voimaa todella tarvittaisiin.
Isä onkin sen huomannut ja pitänyt pienen luennon jo siitä, että voimaa ei voi saada jos ei ole tarpeeksi energiaa, joka tulee ruoasta.
Muutaman päivä sitten hän veikin mut kuntosalille.
Musta tuntuu, että isä ajattelee, että jos ja kun aloitan salilla käymisen ja lenttiksen, niin alkaisin ihan näin vain naps sormia napsauttamalla syömään ihan niinkuin kaikki normaalit ihmiset ilman mitään ongelmia.
Eilen isä puhui mulle vakavissaan:
"Alicia, nyt sun pitää oikeasti ruveta syömään kunnolla, jos sä aiot jatkaa noita sun liikuntaharrastuksia. Sä et jaksa muuten, ymmärrätkö sä?"
"Juu, ymmärrän.."
"Niin... mutta, jos sä et ala hoitamaan tota sun ruokajuttuas, niin mä soitan sairaalaan ja pyydän että sut laitetaan sinne päiväosastolle. Sielä sun on pakko syödä, jos se ei täälä kotona onnistu."
Tuon sanottuaan mulle oikeasti tuli sellainen olo, että mun vanhemmat on OIKEASTI ihan sokeita. Että he eivät oikeasti ymmärrä eivätkä näe sitä kuinka paljon mä olen yrittänyt päästä tässä asiassa eteenpäin, ja sitä minkä verran mä olen jo pääsyt .
Kyllä, voisin syödä enemmän ja voisin laajentaa mun ruokavaliota, mutta.. ei se ole niin helppoa!
Vaikka mä kuinka haluaisin syödä samaa sapuskaa kuin mitä kaikki muut mun perheenjäsenet, niin silti mä en vain pysty siihen.
Mua pelottaa liikaa, koska en tiedä miten paljon niihin ruokiin on laitettu rasvaa tai muita juttuja.
Mä haluan olla 100% tietoinen siitä miten paljon mun ruoassa on mitäkin.
Mä en haluaisi poiketa turvallisten rajojen ulkopuolelle.
Enkö mä muka voisi syödä juuri niinkuin nytkin? Eihän monet muutkaan ihmiset syö paljon, niin miksi sitten mun pitäisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti