Haaste!

Mieliltä on tullut jo aikaa sitten mulle haaste, ja olen tosi pahoillani, että teen sen vasta nyt :(

Elikä haaste olisi tälläinen:

'Haastetun pitää kirjoittaa kysymykset ja niiden omat vastaukset blogiinsa. Sen jälkeen haastettu haastaa 4-5 bloggaajaa, kukaan niistä ei saa olla alkuperäinen haastaja. Haastetun tulee keksiä uudet 11 kysymystä, ja ilmoittaa heille että heidät on haastettu! HUOM haastetulla pitää olla alle 200 lukijaa!''

1. Kevät vai syksy?
Kevät!

2. Mikä on (salainen) unelmasi?
Tämä nyt ei ole mitenkään ihmeellinen, mutta; viettää muutama viikko ystävien kanssa kierrellen diskoissa pienessä hiprakassa hyppien ja nauttien ellämän antimista.  

3. Oletko ikinä tehnyt mitään rikollista? Jos, niin mitä.
No, pienempänä kähminyt karkkia kaupasta ja käyttänyt alkoholia ja tupakkaa alaikäisenä. 

4. Unelma-ammattisi?
En ole tällä hetkellä varma ollenkaan, mutta luulisin että joku syömishäiriöön erikoistunut terapeutti tmv..

5. Millainen olisi unelmamiehesi/-naisesi? ;)
Hmm.. huolehtiva, komea, pidempi kuin minä, luotettava, uskollinen, huumorintajuinen..♥

6. Oletko ikinä ajatellut karkaavasi kotoa jonnekkin tooosi kauas?
No en ole kertaakaan ajatellut karkaavani jonnekkin ulkomaille, korkeintaan johonkin tampereelle tai helsinkiin : D

7. Maa, jossa haluaisit asua?
Pohjois-Amerikka, Suomi

8. Unelmamatkakohteesi?
Espanja, Milano, Bora Bora, Florida, Meksiko, Ranska, New York...

9. Missä tilanteissa olet kaikista epävarmin itsestäsi?
Useimmiten silloin kun multa tullaan kysymään jotain, ja sen pitää olla 100% totta/varma asia.

10. Kuka on se henkilö, kenen puolesta olisit valmis tekemään mitä vain?
Pikkuveljeni♥

11. Miksi päätit alkaa bloggaamaan? 
Halusin purkaa tunteet kirjoittamalla. 
Lisäksi tiesin, että varmasti täälä olisi sellaisia tyttöjä/nuoria naisia, jotka ymmärtäisivät täysin, tai ainakin melkein, mitä tarkoitan kirjoituksillani, ja miltä minusta oikeastikin tuntuu. Lisäksi voin luottamuksellisesti kertoa tänne melkeinpä kaiken mun ongelmistani, sekä sitten myös niistä hyvistä päivistä(: 


Kysymykseni:
1. Kuinka kauan olet poukkoillut syömishäiriösi kanssa?
2. Mitä ajattelet syömishäiriöstä parantumisessa? Minkälaista ajattelet sen olevan?
3. Mikä on lempivärisi?
4. Miten/mihin purat negatiiviset tunteesi?
5. Kuinka moni ihminen lähipiiristäsi tietää syömishäiriöstä?
6. Lempiruokasi nyt?
7. Lempi liikuntamuotosi?
8. Kumpi on sinulle tärkeämpi; peili vai vaaka?
9. Lempivuodenaikasi? Miksi?
10. Lempijuhlasi?
11. Kirjoitatko syömishäiriöstäsi blogisi lisäksi päiväkirjaasi? 

Ketkä haastan? :
Heiveröinen
Sidney
Casmira
Meela

Christmas

Jouluruokailu... no, se meni ihan hyvin. tosin ruoka-annosten määrät eivät olleet täysin sellaisia kuin mitä oli tullut suunniteltua, mutta, mikä ehkä tärkeintä, lähes kaikki pysyivät sisällä(:

Sain aika paljon karkkia lahjaksi, mikä ei välttämättä ole niin positiivinen asia, mutta en onneksi ahminut kaikkia heti ensimmäisenä. 

Oon kaivanut jostain itseni syvimmistä syövereistä urheiluintoni esiin, ja sain tänään vilpoisesta ilmastaq huolimatta hinattua itseni lenkille. En ole muistanut ollenkaan, kuinka ihanaa se oikein on!

Viime viikon keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran päiväosastolla. Sen oli tarkoitus olla viimeinen kerta tänä vuonna, silllä ensi vuonna käyn päiväosastolla säännöllisesti joka viikko.

Kuitenkin.. minkälainen päiväni oli?

Heräsin aamuvarhain hiljaiseen taloon. Kaikki muut nukkuivat itseäni lukuunottamatta. 

Laitoin itseni valmiiksi, ja istahdin ikkunan ääreen odottamaan taksin tuloa. Odoteltuani hetken kirkkaat valot häikäisivät silmiä hetken ajan, mutta pian erotin aamun pimeydestä mustan taksin. 

Lähdin vähin äänin talosta, ja astelin hymyillen autoa kohti. Kuskina oli nuorehko nainen, joka pyysi minut istumaan etupenkille vierelleen(vaikka mielummin olisin tahtonut mennä takapenkille, mutta en kehdannut väittää vastaan). 

Lähdimme liikkeelle. Syömishäiriöpoliklinikalla olisi luvassa aamiainen, joten sitä ei tarvinnut syödä kotona.

Matka tuntui kestävän pitkään, ja välillä tuli pieni, kiusallisia hiljaisia hetkiä, jossa saattoi tuntea ilmassa leijailevaa jännitystä. Taksikuskini ei kysellyt mitään syömishäiriöön liittyen, silllä se on kuulemma kiellettyä.

Mutta kuitenkin... vihdoin ja viimein saavuimme syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen pihaan. Kiitin kuskia kyydistä, ja astelin rappusia pitkin oven eteen, jonka yläpuolella luki 'päiväosasto'. Soitin ovikelloa. Hiljaista. Soitin toisen kerran. Ja vielä kolmannenkin. Kohta ovi aukesi, ja avaaja oli vanhahko mies, jolla oli aurinkoinen ilme kasvoillaan. Hymyilin ja astuin sisään. Esittelimme itsemme toisillemme. Mies oli yksi niistä, jotka työskentelivät päiväosastolla. Kohta luokseni tuli nainen, nimeltään vaikkapa Johanna, joka oli ollut edellisillä kerroilla paikalla kyselemässä ja muuten vain tukena käydessäni poliklinikalla äitini kanssa(kerroinkin täälä jo ensimmäisestä käyntikerrastani, mutta nähtävästikään en toisesta.. eli toisella kerralla kävimme syömishäiriöpoliklinikalla äitini kanssa, ja kävin sielä lääkärintarkastuksessa, jossa hampaat, kurkku, korvat, jalat, kädet, vatsa, selkä, sydämenlyöntien tiheys ja paino tarkistettiin, sekä katsottiin verikokeiden tuloksia.).
Johanna esitteli minulle paikat, kertoi hieman päivänkulusta ja lopuksi menimme erääseen toimistoon istumaan, jossa hän kertoi säännöt ja kyseli kuulumisia.
Kaiken tämän jälkeen palasimme takaisin päiväosaston olotiloihin. Paikalle oli tullut itseni lisäksi neljä muuta tyttöä. Kaksi tytöistä olivat 18-vuotta täyttäneitä ja kaksi muuta alle 18-vuotiaita.
Hetken kuluttua oli aamiaisen aika. Koska olin päiväosastolla vasta ensimmäistä kertaa, sain 'starttiannoksen' eli oma ruoka-annokseni oli noin puolet muiden annoksista.
Ruokailun jälkeen oli määrä kokoontua päiväosaston omaan olohuoneeseen, jossa vielä merkittiin ylös päiväkulku ja jutustelimme sekä esittäydyimme toisillemme.
Seuraavaksi oli fysioterapiakäynti, ravintoterapeutillakäynti jossa suunnittelimme mm. ateriasuunnitelman jouluksi. Seuravaksi oli luvassa lounas, jooga ja välipala. Välipalan jälkeen noin tunnin kuluttua oli aika lähteä kotiin.
Ja oikeasti, päivä oli mukava, enkä kadu lainkaan, että päätin mennä päiväosastolle(:

Älkää olko vihaisia itsellenne, jos jouluruokailut eivät menneet suunnitellusti, sillä huominen on uusi, parempi päivä(:

If No One Thinks You Can, Then You Have To

Päivät ovat kuluneet ihan hyvin. En voi väittää, että en olisi oksentanut kertaakaan, koska niin ei ole. Onneksi tämä on tapahtunut vain muutaman kerran, ja jälkeenpäin päässä on jumputtanut syyllisyys. 

Ei parantuminen olekaan sellaista kuin mitä olin luullut.

Joka ikinen päivä vatsassani on pientä kutinaa, koska tiedän kaiken menevän ihan hyvin, eikä minun tarvitse tyhjentää itseäni. Ruokailut on suunniteltu säännöllisiksi, ja joka aterialle suunniteltu tietty määrä mikä tulisi syödä.

Ateriasuunnitelmani menevät suunnilleen näin:

• Aamulla noin 7 aikaan syön aamiaiseksi 1-2 ruisleipää lisukkeineen tai ilman sekä juon 1-3 kuppia vihreää teetä.

• Klo 13-15 aikaan otan välipalaksi myslipatukan(mikä on jäänyt kylläkin useimmiten väliin)

• 17-18 aikoihin syön päivälliseksi lanttulaatikkoa 1-1,5dl ja 1-2kpl ruisleipää lisukkeineen tai ilman ja juon vettä/vihreää teetä/maitoa.

• Illalliseksi syön 1-2 ruisleipää lisukkeineen tai ilman vihreän teen/veden/maidon kanssa. Lisäksi voin ottaa jonkin hedelmän.

Kalorimääräksi kertyy noin 500-700kcal

(Ateriasuunnitelmaan kuuluisi myös lounas koulussa, mutta jätän sen väliin.)

Toivon todella, että jokainen teistä ottaa päämääräkseen parantumisen koska se on sen arvoista.

Voimia♥

Kun Saan Syyn, Niin Tää Päättyy

Avasin kouluni ulko-oven ja näin äitini sekä isäni istuvan automme etupenkeillä. Äiti katsoi minuun hymyillen. Lädin kävelemään rauhallisesti autoamme kohti samalla kuunnellen lumen narskuvan kenkieni alla. Avasin oven ja istuin takapenkille.

Muutaman kymmenisen minuutin kuluttua automme kaarsi syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen pihaan.
Astuimme äidin kanssa yhtä aikaa ulos pihalle ja isä lähti kauppaan odottamaan, kunnes tapaamiseni loppui, ja hän voisi hakea meidät.
Astuimme sisään syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen tyhjään eteiseen istumaan.
Hetken kuluttua mies asteli nainen perässään alas portaita ja sanoi nimeni. Nousimme äidin kanssa ylös portaita naisen ja miehen perässä. Yläkertaan tultuamme kävelimme vaaleaan huoneeseen.
Keskellä huonetta oli matala sohvapöytä ja sen toisella puolella olla oli kolme punaista nojatuolia, ja toisella puolella neljä samanlaista nojatuolia.
Nainen ja mies istuivat kahdelle niistä kolmesta tuolista, ja minä istuin äitini kanssa kahdelle nejästä nojatuolista. Kohta huoneen oveen koputettiin ja sisään astui naisravitsemusterapeutti joka istui viimeiselle kolmannelle tuolille miehen viereen.
Nämä kolme henkilöä esittelivät itsensä, jonka jälkeen aloitimme keskustelun.
Aika tuntui kuluvan hitaasti, kysymyksiin oli vaikea vastata... koko käynti oli henkisesti todella raskasta, ja muutaman kerran oli lähellä etten purskahtanut itkuun.

Tulevaisuuden suunnitelmina siis olisi, että menisin maanantaista perjantaihin kestävälle ns. 'hoitoleirille', jonka vuoksi joutuisin olemaan pois koulusta. Leiri kestäisi muutamista viikosta kuukausiin, tarpeellisuuden mukaan. Tämä leiri ei olisi pakollinen, eli jos haluan, voin mennä sinne, ja jos en, niin bulimiaani hoidettaisiin sitten kotona. Leirillä olisi muita samanikäisiä, sekä vähän vanhempia että nuorempia tyttöjä kuin minä, joitka sairastavat anoreksiaa tai bulimiaa.

Minut haettaisiin kotoa taksilla ja kuljetettaisiin syömishäiriöpoliklinikkarakennukseen aina aamulla kahdeksalta, ja pääsisin kotiin kolmelta.
Päiväni sisältäisivät perhe/yksilö- ja ryhmäkäyntejä, ravitsemusterapeuttiluetoja yms, psykoterapiaa, joogaa, luovan toiminnan harjoittamista, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, aamupalan, lounaan ja välipalan.
Leirillä ei ole mahdollisuutta päästä oksentamaan, sillä leiriläiset ovat kokoaikaisen valvonnan alla.

Ensimmäinen ajatus mikä minulle tuli kuullessani tästä hoitoleiristä, oli ehdoton ei. Olin varma siitä, etten aikoisi mennä sinne. Mutta suhtautumiseni tähän kaikkeen muuttui illalla, kun isäni tuli puhumaan mulle istuessani keittiöpöydän äärellä. Puhuimme jonkin aikaa, ja hiljaisen hetken koittaessa isä sanoi rauhallisesti:

- Sä voit kuolla tohon, Alicia. Sun sydämestä kulkee sellainen verisuoni, aortta, joka kulkee sun kurkussa. Kun sä oksennat, ne hapot kuluttaa sen aortan pintaa. Jos se kuluu puhki, ja se verisuoni hajoaa, sä kuolet muutamassa sekunnissa. Ymmärrätkö sä kuinka vaarallisessa tilanteessa sä olet Alicia?.
Ja sen lisäksi että sä olet todella lähellä kuolemaa, niin sä voit sairastua vakavaan mielenterveyssairauteen, jos tuon bulimian annetaan jatkua pitkään. Sä et välttämättä voi enää koskaan opiskella, saada työpaikkaa... se voi tuhota sun elämäsi Alicia.

Isä vaikeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi:
- Tiedätkö, sä joudut tekemään aika nuorena sun elämäsi ehkä tärkeimmän päätöksen elämän ja kuoleman välillä. 

Halusin vain rynnätä huoneeseeni itkemään. Vasta nyt ymmärsin, että minun olisi pakko parantua. En ehkä selviäisi hengissä seuraavasta oksennuskerrasta.

Haluanko minä oikeasti elämäni päättyvän vain sen takia että oksennan laihtuakseni? Haluanko tämän päättyvän mielenterveydensairauteen? Tätäkö minä todella haluan kaikista eniten mun tulevaisuudelta?

Nyt on aika ottaa askel toiseen suuntaan. Nyt on aika näyttää keskisormea bulimialle, hymyillä, ja näyttää, että tähän minä pystyn, minä pystyn elämään ilman syömishäiriötä.

Voimia ja haleja♥ Muistakaa miettiä, mitä te oikeasti tahdotte tulevaisuudeltanne!

I Don't Want To Remember As The Fat Girl

Eilen aamulla voidellessani leipääni äiti tuli vierelleni js sanoi

- Alicia, mulla on tärkeetä asiaa, kuuntelehan nyt.
- Juu kuuntelen.
- Mulle soitettiin eilen, ja sanottiin että ensiviikolla me käydään lääkärissä, ja siellä on eri ammatteihin kouluttautuneita ihmisiä, joiden kanssa käydään juttelemassa, ja tekemässä jonkinlaisisa kokeita jne. Lisäks huomenna sun pitäisi mennä laboratorio testeihin, ja tiistaina menet terveydenhoitajalle tarkastuttamaan painosi. Onko sulle ok?
- Joo, on ok.
- Okei, selvä. Ja Alicia.. Syöthän sä sitten ton leipäs kokonaan, eikö?
- Juu tottakai.

Kohta äiti kävili muutaman metrin minusta poispäin. Sitten hän kääntyi ja kertoi

- Ainiin, meinasin unohtaa. Siinä samalla kun mulle soitettiin, se soittaja kertoi, että kun olit käynyt lääkärissä, ja oli tarkastettu hampaat ja kurkku, niin se lääkäri oli kertonut että sulla on kurkussa reikä.
- Reikä?? Miten ihmeessä?
- No kun sä oksennat, niin ne hapot syövyttää sun hampaita ja nyt ne on syövyttäneet sun kurkkuusi reiän.

En saanut koko sinä päivänä oksennettua niinkuin ennen. Ajatus siitä, että mun kurkussa olisi jonkinlainen reikä, pelotti. Oliko se vain ihan pikkiriikkinen muutaman millin levyinen vai muutamien senttien levyinen reikä?

Paino junnaa 48,5kg - 49kg:ssa. Päivät ovat kuluneet jo pitkään samalla tavalla:

Kouluun, sieltä kirjastoon tai kaupunkiin tappamaan aikaa, sieltä kotiin, syön syön syön ja syön, saatan katsoa elokuvaa, olla koneella tai lukea kirjaa, sitten oksennan, syön ja oksennan, pesen meikit pois naamasta, sulkeudun huoneeseeni ja yritän oksentaa vielä viimeiset ruoantähteet vatsastani, jos jaksan/viitsin/ehdin teen vatsalihaksia yms. ja menen nukkumaan. 

Ja seuraavana aamuna alkaa taas se sama kierre. Uuudelleen ja uudelleen.

Onko elämäni näin yksitoikkoista ja tylsää? Ei minkäänlaista sisältöä? Kyllä. Sitä se juurikin on.

Olen miettinyt pitkään aloittavani jälleen kerran paaston, mutta se on stopannut siihen, että olen ajatellut

''Miksi olla paastolla kun voin syödä ja oksentaa ja laihdun silti?''

Joten en ole pääsytkään edes alkuun, mutta ennen joulua voisin kyllä kokeilla sitä.. Jää nähtäväksi..