You Have The Power To Say, "This Is NOT How My Story Will End!"

Ensimmäinen viikko päiväosastolla on mennyt, ja maanantaina alkaa toinen viikko.

Olen toisaalta helpottunut, että pääsen maanantaina päiväosastolle, koska on ihan himputin raskasta yrittää hoitaa ruokailut kunnolla omatoimisesti kotona ja/tai reissussa.

Toisaalta en haluaisi tuntea sitä, kun vatsani on täysi, koska kyseinen tunne saa minut tuntemaan itseni norsuksi..

Olen ollut pitkän aikaa päivittäin hyvin alakuloinen, surullinen ja väsynyt.

Syy tähän taisi ratketa torstaisessa mietinnässä, jossa mukana olivat psykologini, hoitajani, lääkäri sekä äitini.

Kerroin lääkärille olevani päivittäin alakuloinen ja uupunut, johon hän vastasi kysymyksellä:

"Näiden tietojen mukaan, jotka olen lukenut, sä itse olet kertonut ensin sairastuneesi masennukseen, jonka jälkeen syömishäiriöön.

Onko tää masennus pyörinyt koko sun syömishäiriöajan taustalla?"

En ollut koskaan aiemmin pohtinut asiaa, ja hetken mietittyäni ymmärsin asian olevan juuri niin kuin lääkäri oli sanonut, joten vastasin myöntävästi.

Tämän jälkeen lääkäri kysyi hoitajaltani testeistä, joka kertoi, että tekemäni masennustestin perusteella minulla olisi keskivaikea masennus.

Lääkäri ehdotti, että mahdollisesti, jos viikon muutaman sisällä mielialani ei muutu valoisammaksi, vaikka ruokavalioni olisi kohdillaan, ottaisin masennuslääkkeet käyttöön.

Sanoin suostuvani, jos tilanne sen vaatisi.

Tuntuu jotenkin typerältä, että en ole tajunnut syyttää pahaa oloani masennuksesta, tai edes miettinyt vaihtoehtoa, että itselläni olisi edelleen masennus..

Olen taas hieman oppinut hyväksymään itseäni ja kroppaani.

Mietin juuri eilen katsoessani elokuvaa, jossa joku erottui joukosta ja sille kävi jotain hyvää, että hei, yleensähän sellaiset ihmiset, jotka ovat persoonallisia ja erilaisia, huomataan!

Ja useimmiten joku ihminen rakastuu toiseen ihmiseen, koska siinä on jotain poikkeavaa.

Jos kaikki olisimme samanlaisia, niin silloinhan voisimme vain ottaa seuraavan vastaantulijan ja päättää rakastaa sitä, koska ei ole ketään erilaista.

Ymmärsin, ettei mun tarvitse kuulua massaan.

Mun ei tarvitse värjätä hiuksia tietyn väriseksi, olla tietyn kokoinen ja pukeutua tietyllä tavalla, jotta kuuluisin joukkoon ja olisin vain kopio jostakin toisesta.

Eli, uskaltakaa olla omia itsiänne ja erottua massasta, joko ulkoisesti tai sisäisesti tai kumallakin tavalla!

Kenenkään ei tarvitse esittää luonteeltaan tylsää, maailman positiivisinta tai mtv, koska kaikki muut esittävät, tai ovat sellaisia...!

So Take A Chance And Don't Ever Look Back

Viime viikolla käydessäni jälleen sydänfilmissä, mulle selvisi, että sydämeni on täysin kunnossa! (:

Seuraavana päivänä mulle ja äidille oli sovittu aika nuorisopoliklinikalle, jossa oman psykologini sekä yhden päiväosaston työntekijän kanssa mietimme, olisiko päivaosasto mulle sopivin vaihtoehto.

Pitkähkön pohdiskelun jälkeen päädyimme myöntävään vastaukseen, ja seuraava päiväosastojaksoni alkaakin jo huomenna.

Ajatukset ovat todella sekavat.

En olisi ikinä arvannut että joutuisin päiväosastolle vielä uudelleen.

Toisaalta toivon, että oppisin hyväksymään itseni se ruoan tämän jakson aikana, mutta silti taka-ajatuksena on vain selvitä seuraavasta neljästä viikosta, ja sitten taas syödä kuten lystää.

On niin vaikeaa päästää tästä irti. Syömishäiriöstä.

Siitä on tullut itselleni niin arkinen osa elämää, ja kuvittelen vain voivani elää sen kanssa koko loppu elämäni ajan.

Mutta jos en hoida tätä asiaa kuntoon, se voi luisua samanlaiseksi kuin mitä syömishäiriöni on pahimmillaan ollut.

Yrittäisin jälleen vain laihtua ja laihtua, ja se olisi elämäni ainoa päämäärä..

En todellakaan halua sitä.

Mutta... niin. 

Silti jollakin tavalla ikävöin sitä aikaa. Ikävöin sitä kuinka paljon pystyin kontrolloimaan ruokaa, ja kuinka pieni oikeasti olin, vaikken käsittänyt sitä silloin.

Mutta tiedän, että jos palaisin takaisin, menettäisin jälleen vain aikaa elämästäni vain laihdutuksen vuoksi.

Nyt täytyy oikeasti yrittää saada sairaiden ajatusten tilalle terveitä, ja yrittää parantua!

Ehkä tällä kertaa onnistun.

You Don't Have To Be Always The Strongest

Sunnuntaiaamu ei alkanut kovin hyvin.
Halusin syödä aamiaiseksi kaurapuuron, niin kuin perinteisesti, mutta se ei käynyt vanhemmilleni, vaan minut pakotettiin syömään keittoa, vaikka sanoin voivani syödä sitä seuraavalla aterialla.
Äiti oli tehnyt kalakeittoa, jota isä ei minun antanut itse ottaa, vaan annosteli määrän haluamansa mukaan.

Syötyäni keiton perunat ja kalapalat, isä ei ollut tyytyväinen, vaan käski syödä myös kermaliemen.
En suostunut, sillä vaikka äitini tietää laktoosi-intoleranssistani, hän oli tehnyt liemen normaaliin maitoon, mikä itselläni aiheuttaa turvotusta ja muita oireita.
Loppujen lopuksi tilanne päättyi siihen, että poistuin itkien pöydästä, jonka jälkeen oksensin.
Juuri oltuani noin kuukauden kuivilla oksentelusta..:/

Olen ihan järkyttävän väsynyt tähän kaikkeen.

En oikeasti jaksa enää. En jaksa!

En jaksa käydä koulussa, en jaksa taistella tätä syömishäiriötä vastaan, en jaksa, en jaksa, en jaksa.

On niin uuvuttavaa, kun ei tiedä milloin ja miten tämä kaikki loppuu.

Entä jos saan huomenna sydänkohtauksen? 

Silloin kaikki tämä ponnistelu ja yrittäminen vastaan syömishäiriötä olisi mennyt ihan hukkaan. Ja myös se aika jolloin en halunnut parantua.

Kaikki ne päivät, kuukaudet, vuodet, jotka ovat menneet hukkaan 'pelleillessä' syömishäiriön kanssa.

Mitä kaikkea muuta olisinkaan voinut tehdä, kuin vain laskea kaloreita ja juosta itsensä uupumukseen asti, kunnes meinaa pyörtyä keskelle tietä kun ei enää jaksa sitä loppumatkaa kotiin asti, mutta on vain pakko. 

Koska silloin mikään muu ei merkinnyt kuin laihuus.

Ajattelin, että jos olisin ollut niin ja niin laiha, niin olisin muka riittänyt, ja muut ihmiset ympärilläni olisivat vain ihastelleet sitä, kuinka laiha olen.

Mutta sitten en kuitenkaan olisi riittänyt, vaan piti laihtua enemmän ja enemmän, kunnes huulet olivat siniset ja päässä heitti, ja tahdoin vain kuolla pois.

Mutta en voinut kuollakaan, koska en ollut tarpeeksi laiha.

Mitä mä olen mennyt tekemään?

Miten olen ollut niin sokea, ja miksi olen sitä yhä?

Minkä takia en vain voi olla niin kuin kaikki muut terveet ihmiset?

But Hey, She's Smiling. So She's Ok. Right?

Kävin viime tiistaina laboratoriotesteissä, joista psykologini soitti eilen, ja sanoi äitini tietävän niistä.

Äidin saavuttua kotiin kysyin häneltä asiasta.

- Se mun psykologi soitti ja sanoi että sä tiedät niistä testeistä..?

- Juu.. (syvä huokaus) 

Alicia, tätä ei ole helppo kertoa(huokaus)...

Elikäs, sun verikokeista selvisi, että sulla on valkosoluja vähän, ja punasoluja huomattavasti vähemmän alarajaa, mutta muut arvot oli ihan ok.

Sitten.. (jälleen syvä huokaus, ja pitkä hiljainen tauko) 

Sun sydänfilmistä selvisi, että sulla on sydämen rytmihäiriöitä jotka johtuu sun aliravitsemuksesta.

Sä et saisi enää harrastaa liikuntaa, tai tehdä mitään fyysisesti raskasta työtä.

Sulla on uusi aika sydänfilmille muutaman päivän päästä.

Lisäksi me ollaan isän kanssa nyt sitä mieltä, että sä menet uudestaan päiväosastolle, koska jos sun ravitsemustila ei parane, sun sydän ei toivu, ja voit saada sydänkohtauksen, etkä välttämättä selviä siitä.

Olin sanaton, enkä todellakaan olisi halunnut kuulla kyseistä uutista.

Miten mulle voi käydä näin?

Olisinpa voinut syömishäiriön alussa kertoa itselleni kaikista näistä ongelmista, jotka olen jo tähän mennessä kohtaamaan.

Olisinko sitten säästynyt tältä kaikelta pahalta?