Aamut ovat menneet hyvin tähän mennessä(:
Isä on aina herättämisen jälkeen nukahtanut uudelleen, ja koska en viitsi ruveta toista kertaa herättelemään, selviän aamun kahvin voimin.
Sain äidin taas huolestumaan turhaan.
Eilen pyysin hakemaan kaupasta rasvatonta maitoa. Siitäkös se sitten rupesi ulisemaan
''Miksi sen pitää olla rasvatonta? Alicia rakas, sun pitää pitää ittestäsi huolta, kun sun jumpatkin alkaa taas ettet laihdu liikaa''
Teki mieli vain huutaa, mutta yritin rauhallisen välinpitämättömästi sanoa, ettei tarvitsekaan sitä sitten tuoda. Jäädessäni yksin illalla kotiin, yritin selventää päätäni. Olin jo ehtinyt keittää (kaloritonta) suklaateetä, mutta ei ollut maitoa. Tai siis olihan meillä monta purkkia kevyttä maitoa, mutta ei sitä rasvatonta. Päädyin siis kaatamaan teen pois. V*tutti.
Mentyäni ulos katoksen alle istuskelemaan läksyjen seurassa, meinasi muutama kyynel pirahtaa.
''Mitä väliä jos haluan rasvatonta maitoa? Mitä väliä jos syön eritavalla? Jos oksennan? Jos laihduttaa? Miksen voi elää niinkuin parhaaksi näen? Miksi sitä ja tätä...''
Elämäni on yksi suuri kysymysmerkki. Enkä saa siihen vastausta.
Eilen koulun jälkeen olin hakemassa huoneestani oksennuskulhoa, tyhjentääkseni sen. Se ei ollutkaan kaapissani. Se oli tiskialtaassa. Sh*t. Äiti oli nähtävästi käynyt tyhjentämässä sen.
Miksi ihmeessä sen pitää mennä penkomaan mun kamoja?
Voin vain odottaa sitä päivää kun isä tai äiti tulee kertomaan löytäneensä taas kerran sellaisen kulhon huoneestani. Mitä oikein sanon? Pitää vain toivoa, että he eivät koskaan tule kysymään...
Kaikesta huolimatta ymmärrän vanhempieni huolet suhteestani ruokaan. Jos oma tulevaisuuden lapseni
käyttäytyisi samoin, yrittäisin kaikin mahdollisin keinoin saada hänet parantumaan.
Mutta kun...
Olen miettiyt vähän tätä koko systeemiä. Laihdutusta, oksentelua ja näin.
Mietin mitä elämä olisi ilman tätä? Ehkä helpompaa, mutta.. en haluaisi sitä. En haluaisi elää niin.
Koska tämä on mulle normaalia. Mielestäni on täysin normaalia oksentaa ruoka pois se syötyään. On normaalia vahdata kaloreita ja olla syömättä.
Lähes päivittäin minulta kysytään koulumme ruokalassa istuessani pöydässä kavereitteni kanssa vesilasi kädessä
''Miksi sä et koskaan syö mitään koulussa?''
''Mmm... emmä vaan tykkää koulun ruoasta''
↑Jokakertainen vastaukseni kaikille niille jotka siis eivät tiedä syömishäiriöstäni.
Mitä väliä, oikeasti? Pitäisikö aina olla syömässä jotain koulun sontaa? Niinpä.
Olen alkanut muuttua pikkuhiljaa kiltistä tytöstä pahaksi tytöksi.
Olen ehkä ottanut enemmän ''elä nyt, äläkä odota huomiseen''-asenteen.
Olen rikkonut enemmän rajojani, sääntöjä.. En olekaan enää se järkevä ja tottelevainen tyttö, joka ei lähes koskaan tee mitään superhullua.
Tottakai, jos olen tekemisissä aikuisten ja vanhuksien kanssa, niin olen kunnioittava ja näin.
Kuitenkin, vanhempani ovat aina olleet aika tiukkoja siinä, että käyttäydytään hyvin, ei kiroilla vanhemmille ja näytetä keskaria. Ei mennä kaupungille vetämään kännejä ja kuljeta tupakka suussa.
Olen aina halunnut kokea minkälaista on olla nuori, villi ja vapaa.
Ehkä sen aika on tullut nyt..?
ps. lisää kysymyksiä kommentteihin ja s-postiin(:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti