You Don't Have To Be Too Strong

Olen henkisesti ihan poikki. Vaikka päiväosastolla pääasiassahan syödään hyvin, istutaan, jutellaan, ja joskus on jotain pientä rentoutusterapiaa, niin kaikesta huolimatta kotiin tulessa ovat kyyneleet silmissä. Päiväosastolla syömishäiriöasioiden kanssa ollaan tekemisissä niin hirveän paljon, ja ehkä sen takia se onkin raskasta.

Yleensä ne asiat yrittää aina sysätä syrjään, jotta ei itkisi. Jotta ei murehtisi vaan yrittäisi olla vahva, iloinen ja pirteä ihminen. 

Joskus kuitenkin haluaisi vain itkeä ja itkeä, koska ei enää tunnu kestävän tälläistä elämää enää yhtään. Haluaisi parantua sillä hetkellä, koska ei haluaisi enää koskaan miettiä mitä ruokaa saa ja mitä ei saa syödä, jotta oksennus ei kiipeäisi pitkin kurkkua, tai jotta ei tarvitsisi pelätä lihoamista. Ja sitten turhautuu, koska huomaakin, että ei pystykään parantumaan muutamaan päivään, viikkoon, kuukauteen, tai ehkä jopa moneen vuoteen.

Ja juuri kun kyyneleet sumentavat näkökenttää, täytyy nielaista, katsoa ylöspäin ja hokea päässä 

''Älä itke, se on ihan turhaa, lopeta lopeta lopeta. Ole vahva, ei tarvitse itkeä''

Mutta olen huomannut näin pitkän ajan saatossa, että itkeminen ei oikeasti olekaan paha asia.  

Muistan, kuinka joskus, ehkä noin vuosi sitten, olin ollut itkemättä monta, monta kuukautta, koska olin kokenut sen olevan heikkouden merkki ja melkein yhtä paha asia kuin synti. Mutta sitten, niiden kuukausien jälkeen ne kaikki piilotellut tunteet purkautuivat, ja oikeasti hämmästyin, kuinka rento olo sen jälkeen oli.
Itkemistä ei tarvitse hävetä, eikä pelätä. Ei tarvitse kokea sen olevan syntiä. Sen voi kokea yhtenä tapana rentoutua.

Tämä viikko on viimeinen päiväosastolla nyt ainakin näillä tiedoin. Mikäli ilmentyy joitain ongelmia, palaan takaisin. Jatkan käyntejä syömishäiriöpoliklinikalla vaihtamassa kuulumiset, tutkimassa syitä, mistä syömishäiriöön sairastumiseni johtuu sekä muita vastaavia juttuja.

Pelottaa ihan vietävästi. Tuntuu etten selviä arjessa. Pelkään luovuttavani. Itken täälä ruudun takana, koska tämä kaikki on ollut, ja on niin raskasta, ja pelkään kaiken sortuvan niskaan. Tuntuu että olen ihan kiinni syömishäiriössä, enkä pysty elämään ilman sitä. Minkä h*mmetin takia parantuminen on niin vaikeaa?!

Miljoona halia ja voiman pusua teille!♥