Anteeksi etten ole tullut postaamaan tänne 'hetkeen'. Ei ole ollut oikein paljon mitään mistä kirjoittaisin, mutta tällä viikolla sain tietää pari asiaa ja joiden lisäksi jaan vähän ajatuksia(:
Lääkäri oli varannut mulle ensiviikoksi psykologikäynnin sen saman mummelin luo, jolla kävin tänä vuonna anoreksian alkuvaiheessa.
Lisäksi terkkari on kutsunut minut vanhempineeni käymään hänellä luonaan koululla, jossa oman terveydentarkastukseni jälkeen terkkari jututtaa meitä kaikkia liittyen tähän bulimiajuttuun.
Yöllä itkin, koska tiesin joutuvani luopumaan tästä. Itkin koska vanhempieni takia olin luopunut anoreksiasta, ja nyt minut yritettäisiin parantaa myös bulimiasta.
Oon ymmärtänyt vasta nyt, kuinka suuri osa syömishäiriöllä on osa elämääni. Siitä on muodostunut mulle tärkein lähes asia mun elämässä. Se on tärkeämpi kuin nykyiset ystäväni, jotka ovat mulle todella rakkaita ja tärkeitä. Mutta silti syömishäiriö menee niiden edelle. Ja se on väärin. Mutta tämä on asia, jota ilman olisi niin vaikea elää.
Luin äskettäin vanhoja postauksiani, ja voin sanoa että hävettää. Hävettä se tapa jolla olen joskus kirjoittanut ne kaikki asiat.
Tekisi mieli muokata kaikki tekstit 'paremmiksi', mutta koska ne ovat myös osa muistoa jne. niin taidan jättää ne ihan tuollaisikseen.
Olen alkanut miettiä, että mitä oikeasti teen, jos tästä pitää luopua? Onko se edes mahdollista? Ja mikä ehkä typerimmältä kuulostavin ajatus, pitäisikö jälleen kerran palata anoreksiaan. Tidän, että te sielä ruudun takana ajattelette ''idiootti, älä palaa siihen! Juurihan sä pääsit siitä eroon'', mutta tällä hetkellä tuntuu että se oikeasti on nro1 vaihtoehto. '
Oon jo pitkän aikaa ikävöinyt sitä kaikkea. Paljon liikuntaa, vähän ruokaa, kalorien laskemista, pienten vaatteiden sopimista päälle ja ennen kaikkea juuri sitä, että olen edes hoikka.
Koska ihan oikeasti, silloin en koskaan ajatellut että olisin läski(vaikka niin tänne aina kirjoitin), vaan ajattelin olevan normaalin ja hoikan väliltä, ja välillä oikeasti tunsin olevani laiha.
Nyt tunnen itseni normaaliksi tai muodokkaaksi(←ärsyttävä sana) läskiksi.
Pärjäilkää murut♥
Niin surullista kun syömishäiriöstä tulee usein lopulta "paras ystävä". :((
VastaaPoistaTsemmpiä sinulle, koita miettiä edes voisiko esim. elämä kenties olla parempi vaihtoehto kuin anoreksiaan palaaminen?
Mikä siinä bulimiassa on hohdokasta edes parantumisvastaisen syömishäiriöisen silmissä? Ei välttämättä laihdu juuri ollenkaan tai jopa lihoo.
VastaaPoistaNii'in, hyvä kysymys.
PoistaBulimia, kuten muutkin syömishäiriöt, ovat mielenterveydensairauksia, jossa mieli sairastuu, jolloin syömishäiriöinen kokee sairautensa olevan täysin normaalia, ja yksi osa elämää, ja siitä saattaa muodostua elämän tärkein asia.
En sano tämän olevan hohdokasta, mutta koska en koe tässä olevan myöskään minkäänlaista ongelmaa, en ymmärrä miksi tästä pitäisi parantua(riskeistä huolimatta).
''Ei välttämättä laihdu juuri ollenkaan tai jopa lihoo.''
Tämä on osin totta, mutta bulimiaan kuuluu myös paastoaminen sekä syömättömyys, minkä ansiosta henkilö saattaakin laihtua.
Lisäksi jos bulimikko onnistuu oksentamaan kaiken syödyn ja juodun, on todennäköistä että hän laihtuu.
Kukaan ei sairastu syömishäiriöön huvikseen, vaan siihen on aina jokin syy.
Ymmärrän asian olevan vaikea ymmärtää niille jotka eivät sairasta syömishäiriötä, mutta näin asia on todellisuudessa.
"Kukaan ei sairastu syömishäiriöön huvikseen, vaan siihen on aina jokin syy."
VastaaPoistaJokin syy joo kaikilla, mutta kaikki eivät sairasta koska eivät osaa käsitellä tunteitaan, heillä menee huonosti, on henkisiä kasvukipuja jne... On niitä huomionhakuisia tomppeleitakin olemassa, jotka haluavat syömishäiriön saadakseen huomiota. En v ä i t ä sinun olevan yksi noista tomppeleista.
Syömishäiriön hohdokkuuteen puheenollen. Kai jotkut pitävät syömishäiriötä jotenkin hohdokkaana/ hyvänä juttuna, koska heille pro-mia/pro-ana on paljetein koristeltu elämäntapa?
Puolisen vuotta sittenolin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä nyt,terkkari, lääkäri ja vanhemmat aloittelivat mun paranemisprosessia, itse taistelin kovasti vastaan enkä tahtonut muutosta, sillä anoreksiasta oli tullut minulle niin tärkeä. Se oli tapa viettää päivät ja oikeastaan ainoa asia minkä oikeasti osasin. Mulla ei kuitenkaan ole sulle kuin yksi neuvo: ota apu vastaan. Itse ymmärsin jossain vaiheessa, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paraneminen. Aloin ottaa apua vastaan ja rehellisesti sanottuna voin jo nyt sata kertaa paremmin kuin pahimpana sairastamisaikanani. En ole vieläkään lähellekään parantunut, mutta kehotan sinua valitsemaan järkevästi ja antamaan oikealle elämälle mahdollisuuden.
VastaaPoista