Elämä on erittäin sekavaa. Kauheaa, typerää, järjetöntä, turhaa, turhauttavaa. Niin monia erilaisia adjektiiveja miten sitä voisi kuvailla. Olen ollut parin päivän aikana erittäin kireä. Vanhempani ovat huomautelleet siitä jo liiankin useaan kertaan. Eikä asiaa edesauta uhmakas murrosikäinen pikkusisko, joka on kyljessä kiinni ja inisemästä joka v*tun asiasta.
Suurin asia mikä on muuttanut elämääni, ajatuksiani, ei ehkä kuitenkaan mullistavasti mutta hyvinkin suuresti, on saamani tieto, että poika, jonka kanssa vietin romanttisen yön leirillä, ja jota todella, todella rakastin, ei tunne minua kohtaan minkäänlaista vetoa, kaikista romanttisista hetkistä, kosketuksista tai puheista huolimatta. Kerroin tälle pojalle tunteistani, jotka yritän kaikin mahdollisin keinoin unohtaa. Minun on pakko. Samalla olen myös ymmärtänyt olevani TAAS kerran yksin. Minulla ei ole ketään. Vaikka minua ympäröi todella rakkaat ja tärkeät ystävät, olen sisäisesti täysin yksin. Koska se tunne, kun sai olla johonkin rakastunut, auttoi jaksamaan eteenpäin. Se antoi uusia aiheita unelmoimiseen. Se antoi ymmärtää, että on (tai oli ) jotain tärkeämpää kuin kuin ravintoarvojen miettiminen yms. Mutta nyt, kun se on poissa, on vain minä ja Mia. Vain minä ja puntari. Minä ja ravintoarvot. Minä ja matka kohti täydellisyyttä.
Voi rakas pieni keijukaiseni <3 tiedän täysin miltä tuntuu olla yksin omien ajatustensa kanssa. Voin kertoo sulle, et oot mulle täydellinen. Sä oot mulle thinspoo <33
VastaaPoistaKiitos kommentistasi(:
PoistaUskon, että monet jotka ovat sairastuneet syömishäiriöön, tai mihin tahansa muuhun vakampaan sairauteen, voivat samaistua tähän sisäisen yksinäisyyden tunteeseen, mutta miksei "tavallinenkin" ihminen voisi.
Hämmästyin kovasti kerrottuasi olevani sulle thinspona, kiitos :D (:
Voimia sulle<3(;