Kun Saan Syyn, Niin Tää Päättyy

Avasin kouluni ulko-oven ja näin äitini sekä isäni istuvan automme etupenkeillä. Äiti katsoi minuun hymyillen. Lädin kävelemään rauhallisesti autoamme kohti samalla kuunnellen lumen narskuvan kenkieni alla. Avasin oven ja istuin takapenkille.

Muutaman kymmenisen minuutin kuluttua automme kaarsi syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen pihaan.
Astuimme äidin kanssa yhtä aikaa ulos pihalle ja isä lähti kauppaan odottamaan, kunnes tapaamiseni loppui, ja hän voisi hakea meidät.
Astuimme sisään syömishäiriöpoliklinikkarakennuksen tyhjään eteiseen istumaan.
Hetken kuluttua mies asteli nainen perässään alas portaita ja sanoi nimeni. Nousimme äidin kanssa ylös portaita naisen ja miehen perässä. Yläkertaan tultuamme kävelimme vaaleaan huoneeseen.
Keskellä huonetta oli matala sohvapöytä ja sen toisella puolella olla oli kolme punaista nojatuolia, ja toisella puolella neljä samanlaista nojatuolia.
Nainen ja mies istuivat kahdelle niistä kolmesta tuolista, ja minä istuin äitini kanssa kahdelle nejästä nojatuolista. Kohta huoneen oveen koputettiin ja sisään astui naisravitsemusterapeutti joka istui viimeiselle kolmannelle tuolille miehen viereen.
Nämä kolme henkilöä esittelivät itsensä, jonka jälkeen aloitimme keskustelun.
Aika tuntui kuluvan hitaasti, kysymyksiin oli vaikea vastata... koko käynti oli henkisesti todella raskasta, ja muutaman kerran oli lähellä etten purskahtanut itkuun.

Tulevaisuuden suunnitelmina siis olisi, että menisin maanantaista perjantaihin kestävälle ns. 'hoitoleirille', jonka vuoksi joutuisin olemaan pois koulusta. Leiri kestäisi muutamista viikosta kuukausiin, tarpeellisuuden mukaan. Tämä leiri ei olisi pakollinen, eli jos haluan, voin mennä sinne, ja jos en, niin bulimiaani hoidettaisiin sitten kotona. Leirillä olisi muita samanikäisiä, sekä vähän vanhempia että nuorempia tyttöjä kuin minä, joitka sairastavat anoreksiaa tai bulimiaa.

Minut haettaisiin kotoa taksilla ja kuljetettaisiin syömishäiriöpoliklinikkarakennukseen aina aamulla kahdeksalta, ja pääsisin kotiin kolmelta.
Päiväni sisältäisivät perhe/yksilö- ja ryhmäkäyntejä, ravitsemusterapeuttiluetoja yms, psykoterapiaa, joogaa, luovan toiminnan harjoittamista, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, aamupalan, lounaan ja välipalan.
Leirillä ei ole mahdollisuutta päästä oksentamaan, sillä leiriläiset ovat kokoaikaisen valvonnan alla.

Ensimmäinen ajatus mikä minulle tuli kuullessani tästä hoitoleiristä, oli ehdoton ei. Olin varma siitä, etten aikoisi mennä sinne. Mutta suhtautumiseni tähän kaikkeen muuttui illalla, kun isäni tuli puhumaan mulle istuessani keittiöpöydän äärellä. Puhuimme jonkin aikaa, ja hiljaisen hetken koittaessa isä sanoi rauhallisesti:

- Sä voit kuolla tohon, Alicia. Sun sydämestä kulkee sellainen verisuoni, aortta, joka kulkee sun kurkussa. Kun sä oksennat, ne hapot kuluttaa sen aortan pintaa. Jos se kuluu puhki, ja se verisuoni hajoaa, sä kuolet muutamassa sekunnissa. Ymmärrätkö sä kuinka vaarallisessa tilanteessa sä olet Alicia?.
Ja sen lisäksi että sä olet todella lähellä kuolemaa, niin sä voit sairastua vakavaan mielenterveyssairauteen, jos tuon bulimian annetaan jatkua pitkään. Sä et välttämättä voi enää koskaan opiskella, saada työpaikkaa... se voi tuhota sun elämäsi Alicia.

Isä vaikeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi:
- Tiedätkö, sä joudut tekemään aika nuorena sun elämäsi ehkä tärkeimmän päätöksen elämän ja kuoleman välillä. 

Halusin vain rynnätä huoneeseeni itkemään. Vasta nyt ymmärsin, että minun olisi pakko parantua. En ehkä selviäisi hengissä seuraavasta oksennuskerrasta.

Haluanko minä oikeasti elämäni päättyvän vain sen takia että oksennan laihtuakseni? Haluanko tämän päättyvän mielenterveydensairauteen? Tätäkö minä todella haluan kaikista eniten mun tulevaisuudelta?

Nyt on aika ottaa askel toiseen suuntaan. Nyt on aika näyttää keskisormea bulimialle, hymyillä, ja näyttää, että tähän minä pystyn, minä pystyn elämään ilman syömishäiriötä.

Voimia ja haleja♥ Muistakaa miettiä, mitä te oikeasti tahdotte tulevaisuudeltanne!